Nyt oltiin päästy jo plussan puolelle, eli olosuhteet eivät olleet ihan yhtä haasteelliset kuin viimeksi kaivellessani JYLY Putting game -softaa esille iPhonestani. Aurinko tosin oli nytkin ehtinyt mennä lämmittämään maapallon muita osia, joten suoritin osuuteni keinovalossa kuvassa näkyvillä puttereilla.
Puttaamisessa on jänniä vaiheita. Ainakin minulla. Ensin tuntuu, että mikään ei suju, putteri lörpsähtää kädestä ja putoaa korin juurelle. Seuraavaksi se lentää mahtipontisessa kaaressa ylärautaan tai kaartaa hiuksenhienosti ketjuja kilauttaen korin ohitse laskeutuakseen maahan kolmisen metriä sen takana - kiitos lumen, rollaukset jäävät tästä skenaariosta pois. Joskus se putoaa koriin kolahtamalla, joskus kuitenkin ketjuja iloisesti heläyttämällä.
Otin alle treenikierroksen, jolla hain puttituntumaa. Minulla ei edelleenkään ole lempiputteria, sitä kiekkoa, johon luottaisin ja jonka tietäisin imeytyvän ketjuihin heitosta toiseen. Vika ei varmaankaan ole kiekossa vaan kädessä, joka sen matkalleen sinkoaa. Vai olisiko minunkin puttikädelleni täydellinen kiekko jossain fribakaupan laarissa vielä vuoroaan odottamassa? Sitä kohtaamista odottaessani puttailen viidellä erilaisella putterilla, joista yksi on liian kevyt, yksi liian paksu, yksi liian valkoinen ja kaksi sinne päin. Huonomminkin voisi olla.
Julkisella paikalla heittelyssä on aina oma jännitysmomenttinsa. Nyt kohdalleni osui koiran ulkoiluttaja, joka kysyi saavatko he jäädä vierelle katsomaan hetkeksi, jotta hänen koiransa tottuisi korin kilahdukseen eikä räjähtäisi haukkumaan aina sen kuultuaan. Tokihan se sopi. Mukavahan se on putata kun yleisönä on mies ja koira. Onneksi kiekot kilahtivat nätisti koriin ja koiran terapiaistunto jäi lyhyeksi sen keksittyä muuta kiinnostavaa.
Muut ulkoilijat ja lenkkeilijät kiinnittivät minuun vähemmän huomiota, lapset olivat jälleen ne kovaäänisimmät kommentoijat ja hekin vain uteliaisuuttaan. Tämä julkinen treenimuoto on kisaamistakin ajatellen aika passeli, kisassahan ihmiset katselevat puttaamistasi jos vain haluavat, mutta antavat puttirauhan. Lenkkeilijöitä ei tosin voi käskeä pysähtymään putin ajaksi eli myös silmien sivuilla tapahtuvaan liikkeeseen on syytä tottua eikä se saa häiritä keskittymistä.
Harjoituskierros oli todellakin paikallaan, sillä sen lopulla aloin löytää sen otteen, jolla saan putin sinkoamaan koria kohti yhä kasvavalla todennäköisyydellä. Taas tuli todistettua se, että treenin on kestettävä sen puoli tuntia, jotta oppimista tapahtuisi. Onneksi myös sormeni kestivät tuon ajan pahemmin jäätymättä. Kiekkoihin tarttuva lumi ja sen sulaminen vedeksi ei tuonut ihan sitä parasta, mutta jätin pyyhkimiset kokonaan pois ja heitin olosuhteiden mukaisesti. Näin näillä, toisena päivänä toisin.
Olosuhteista sen verran, että kesää kohti on mukava mennä, sillä odotukseni sen suhteen ovat:
- ei ole niin kylmä, ei kiekot eikä sormet
- kiekot ovat kuivia - no, ainakin osan aikaa
- hankintaan tulee 5 samanlaista kiekkoa
- treenaaminen tuo varmuutta ja parantaa tuloksia.
Ja todellakin sitä parantamisen varaa tässä vielä on, sillä nyt varmuus oli 5m 95%, 6m 100%, 7m 47%, 8m 50%, 9m 47% ja 10m 17%. Kisoja ajatellen siis kertoo, että alle 7m on HYVÄ mahdollisuus saada kiekko koriin, mutta sitten mahdollisuudet hupenevat ellei satu se fifty-sixty -heitto kohdalle.
Kesä - here I come!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti