Kauden 2019 avaus toi yllätyksiä

Kun vuosi vaihtuu, alkaa uusi lisenssikausi - vaikka vanha olisi päättynyt vasta hetki sitten. Tämä vuoden vaihde oli poikkeuksellinen siltä osin, ettemme kisanneet vuoden viimeisinä päivinä muuta kuin viikkokisoja, joten taukoa lisenssikisoista oli oikeasti ehtinyt jo olla useampi kuukausi. Itse asiassa viisi kuukautta. Käsittämättömän pitkä aika!

Ristikiven radalla on tullut pelattua niin viikko- kuin lisenssikisaakin ja sieltä on tullut yleensä kivaa tulosta. Lisäksi rata on sellainen, ettei se vaadi megapitkiä heittoja ja näin sopii hyvin talven jälkeen ensimmäiseksi kisaradaksi. Yhden kierroksen kisaan oli matala kynnys lähteä ja tuntui mukavalta päästä taas kisaamaan. Heitto on kulkenut vaihtelevasti koko talven ja tuntumaa olen hakenutkin lähinnä midaripeliin. NBDG Easy @ Ristikivi tuntui siis loistavalta valinnalta saada kisat käyntiin.

Kisa oli aloittelijoille suunnattu matalan kynnyksen tapahtuma, jossa me olimmekin nyt yhtäkkiä ne "kokeneet" kisaajat. Ei kyllä siltä tuntunut! Jostain alitajunnasta kehitin jälleen tutun puttikammon heti ensimmäisellä, haastavalla par3-väylällä, jossa olin kuuden metrin par-putilla. Vilkaisin ranteessani olevaa sykemittaria kun tuntui niin hengästyttävältä lähestyä koria: 134. Ei ole totta! Tunne olikin kuin olisin juuri juossut alle muutamat kiihtyvävauhtiset spurtit ja sillä fiiliksellä pitäisi sitten nepata kiekko koriin. Löysästi lepattaen se sinne kiipesikin. Huh.

Yritin saada kehoani rauhoittumaan, mutta olin koko kierroksen samassa "taistele tai pakene" -mielentilassa ja se vaikutti tottakai tulokseen. Putteja tuli missattua jopa kolmen-neljän metrin matkalta pari kappaletta ja hiukan kauempaakin kymppiringin sisältä. Käsi ei vain totellut. Kroppa oli kuin halvaantuneella. Pidin silti mielialani korkealla, juttelin muiden pelaajien kanssa ryhmässäni ja pidin yllä uskoa siihen, että jossain vaiheessa helpottaa. Halusin oppia itsestäni ja voittaa tuon olotilan.

Sain loppukierroksella yhden putin sisään yli kympin matkalta ja se tuntui hyvältä. Toki heti seuraavalla väylällä tuokin etu tuli möhlittyä missaamalla viiden metrin putti ja hyvä etten saanut siitä vielä rolleja aikaiseksi. Hoin itselleni, että tämä on ohimenevää, tuloksella ei ole väliä ja että olen täällä vapaaehtoisesti. Olen nauttimassa rakastamastani lajista enkä olisi missään muualla mieluummin. Ei sillä mitään saatu korjattua tuloksellisesti, mutta ainakaan kisasta ja kierroksesta ei jäänyt ihan karvasta makua suuhun. Lisäksi muillakaan ei tuntunut olevan paras päivä, sillä tuloksissa miinukselle pelasi vain yksi pelaaja ja kautta aikain huonoimmalla pelikierroksellani ja tuloksellani +16 sain ratinkia 771. Viime syksyn +5 ja +8 tuloksilla olisi tullutkin jo aivan loisteliasta lukemaa...

Ei tälle voi kuin nauraa. Tai no, en kyllä haluaisi kärsiä samasta fiiliksestä kisoissa enää jatkossa - se on niin kaukana omasta pelaamisesta, täydestä peli-ilosta, kun korvissa kohisee veri ja silmissä sumenee ja käsi tuntuu kymmenien kilojen painoiselta. Kun ihan normaalisuoritus on mahdottomalta tuntuva ajatus. Kun hengittelyt ja rauhoittumisharjoitukset eivät auta. Olo oli kuin lentokoneessa nousua odotellessa, hyvin kuormittavaa.

Lähdimme seuraavalla viikolla parantelemaan kisakrapulaa Malmarin viikkiksiin, Malminiityn frisbeegolfradalle kun kesäajan myötä illat olivat jo niin valoisia, että arki-iltoinakin ehtii. Koskaan emme olleet radalla käyneet, joten odotukset olivat ihanan matalat. Tietysti lyhyet väylät toivat toiveita pöröttämisestä ja jopa miinustuloksesta, mutta lähinnä oli hauskaa päästä pelaamaan aivan uutta rataa. Ehdimme heittää avaukset väylälle #1 ennen kisaa kerran ja siitä sitten jakauduimmekin jo pelaamaan.

Pääsin poikani kanssa samaan ryhmään ja aloitimme väylältä #3. Siihen sain kohtuuavauksen, mutta putti kymppiringin aivan ulkoreunalta varmisti vain par-tuloksen. Nelosväylä oli ihanan lyhyt, vain 44m ja siltä nappasin birdien. Mukavasti siis miinuksella heti alkuun! Väylälle #5 sain loistoavauksen aivan korin lähellä olevan puun alle ja aloin tykätä radasta yhä enemmän. Jouduin tuossa kuitenkin haaraputille koivun oksan alle ja jotenkin kiekko putosi korista joutuessaan vasempaan reunaan ja rollasi lähes kymmeneen metriin! Putti vain karkasi huolimattomasti kädestä, välimatkaa koriin oli niin vähän. Palasin siis nollaan, siitä tuo klassinen kakkosnelonen piti huolen.

Seuraaville väylille sain hyvät avaukset jonnekin kympin putille ja aina nostin parin koriin. Sitten siirryimme väylälle #1 ja siitä viimeinkin birdie korttiin ja nyt pääsin taas miinuksen puolelle. Väylät alkoivat olla nyt tuttuja, kertaalleen kaikki heitettyjä ja odotukset nousivat. Vaan ei, seuraava parista poikkeava tulos tuli kun avaukseni mandoväylälle #6 osui mandopuuhun ja kimposi siitä väärää kautta eteenpäin. Taas kokonaistulos oli pyöreä nolla kun pelasin tuohon bogin. Nyt poikani sanoi, että saisin naisten rataennätyksen kun pelaisin kaikkiin jäljellä oleviin väyliin birdien. Hah haa! Olinkin mennyt möläyttämään kotona, että siinä olisi hyvä tavoite kisaan. Kunnon sipulitesti.

Väylällä #7 ei monen mielestä ole väylää ollenkaan. Heitin siihen taas Roc3:llani jyrkkää antsaa ja jälleen kiekko kaarsi kauniisti tuota kieroakin kierompaa väylää pitkin korille ja jouduin 7m birdieputille. Halusin tuon pörön! Tuo väylä jos joku oli sellainen, johon halusin sen birdien enkä vain lausetta "pääsin kyllä pirkkoputille, mutta...". Putti oli vahva ja osui keskelle korin tolppaa! Tästä se lähtee. Osuutensa taisi olla myös siinä, että löimme pojan kanssa vedon: se joka mokaa yhdenkin birdieputin, jää kotimatkalla ilman jäätelöä. Väylälle #8 saa myös heittää antsaa, mutta hiukan loivemmin ja suoremmin, kiekkovalintani oli Gold Core. Jälleen saman mittainen pöröputti oli edessäni. Ja sisällä! Olin jo tuloksessa -2 ja löimme pojan kanssa high-fivet: jatkoa seuraa.

Väylän #9 sai pelata suoraan kiertämättä mandoa ja olin kuin olinkin jälleen putilla, nyt tosin vain viisimetrisellä ja sehän upposi. Poika laittoi tässä yli kympin putin sisään, liekö jäätelövedolla sellainen vaikutus. Väylät #1 ja #2 olivat enää päästä kiinni: pakkopirkkoväyliä, joissa piti pystyä pelaamaan päämäärätietoisesti ja miettimättä tulosta. Ja valehtelematta olin yllättynyt kun kierroksen päätyttyä väylän #2 birdienostoon huomasin pelanneeni tuloksen -5 joka on uusi naisten rataennätys tuolle radalle - ainakin kisassa - ja olin tässä kisassa menossa sudariin neljän muun pelaajan kanssa! Wau! Kerrankin sain siis keskittymiseni vain tekemiseen ja siitä nauttimiseen kaikenlaisten joutavien  tulosmietintöjen sijaan.

Sudari alkoi väylältä #1 ja sain siihen avauksen oikeastaan nostolle. Kahdella kisaajalla osui putti alarautaan ja näin meitä oli enää kolme pelaamassa voitosta kun siirryimme väylälle #2. Nostimme väylältä jälleen birdiet ja siirryimme seuraavalle väylälle. Nautin sudaritunnelmasta! Siinä on jotain virkistävää ja energisoivaa enkä oikeastaan jännitä pelaamista ollenkaan vaikka mukana on aina porukka katsomassa. Toisaalta en myöskään ollut taistelemassa tosissani voitosta, ajattelin vain, että se olisi melkoinen yllätys ja olin jo yllättänyt itseni lisäksi monta muuta tänä iltana. Minulla oli niin sanotusti kylläinen olo.

Väylältä #3 pelasimme kaikki kolme par-tulokset, sillä taisimme osua avauksillamme kaikki samaan puuhun ja jäimme kympin putille. Seuraavalla väylällä olikin sitten sudarin päättävä CTP-kisa edessä. Kaikkien avaukset lähtivät melko identtisesti ja kiekot feidasivat korista vasemmalle. Arvuuttelua sijoituksista heiteltiin ennen kiekkojen luo pääsyä ja niinhän siinä kävi, että minun kiekkoni oli sen puoli metriä kauempana kuin poikien. Kolmas sija oli kuitenkin aivan loistosuoritus tänään ja oikeasti toi taas pelillistä itsevarmuutta takaisin. Ja saimme kuin saimmekin jäätelöt kotimatkalla!

Seuraava suuri ja positiivinen yllätys koittikin sitten tiistaina 9.4. jolloin oli PDGA-ratinkien päivittymisen aika. En muistanut asiaa ollenkaan ja olin juuri ilmoittautumassa NBDG Ladies Series Kivikko -kisaan kun ihmettelin, miksi minulla näkyi ilmoittautuessa ratingin kohdalla 801... Hetken ihmettelin, oliko metrix-rating laskenut, kunnes tajusin, että ei - kyseessä oli päivittynyt PDGA-rating! Olin odottanut ja laskenut ja toivonut tuota kahdeksikolla alkavaa lukua jo jonkin aikaa viime syksynä ja ylimmilläänhän se oli lukemissa 799, kunnes nyt: juuri kun sitä vähiten osasin odottaa se kapusi tuon maagisen rajan yli! Keskiarvoni oli noussut uusimman kisani huonosta tuloksestakin huolimatta niin, että pois putosi pari epäonnistunutta kisatulosta ja näin ylitys oli mahdollinen. Wau! Kaikkien kisojeni keskiarvo on toki vielä piirun alle 800, mutta kun ja jos pystyn pelaamaan omaa peliäni kevään tulevissa kisoissa, on tilanne pysyvä. Tällä jos millä on tsemppihenkeä nostava vaikutus. Tiedän, että pelaan tuolla tasolla, jos saan pelattua omaa peliäni. Jos pääsen halvaannuttavasta jännityksestäni eroon edes puolikkaan kierroksen ajaksi. Jos. Ei - päätän, että se on kun.

Mikä oli tulos? Viis alle :)

Pääosin väylät ovat Malminniityn radalla avoimia, vain tarkkaa lähestymistä vaativia

Mukana on toki myös väylät 7 ja kuvassa näkyvä 8, joissa on myös puuhippaa tarjolla

Malmarin viikkikset - hyvää mieltä tarjolla!

...ja sitten ne ratingit!

Talvikaudesta kohti uutta kevättä

Talvi tuli ja meni. Kiekkoja tuli ulkoilutettua ehkä kerran viikossa, joskus ei sitäkään, mutta jonkinlainen heittotuntuma säilyi läpi talven ja lähinnä pelailin kotiradalla viikkokisoja säässä kuin säässä. Sisätreeneissä en ollut kertaakaan, niitä on vaan niin hankaliin aikoihin tarjolla ja jonkin verran säästelin kyynärpäätäkin - se kun kipuili aina ajoittain. Elämässä on myös puhaltaneet suuret muutosten tuulet eikä aina lempeissä merkeissä, mikä on sekin syönyt keskittymistä ja voimavaroja. Kohti kevättä mennään nyt osin toiveikkaana, osin hataralta pohjalta epäuskoisena ponnistaen. Toiveissa on parempi vuoden jatko kuin mitä alku on tarjonnut.

Bägi elää aina talvella ja tämäkään ei ollut sen suhteen poikkeus. Kovasti on Frisbeegolf Suomi -Facebook-ryhmässä keskusteltu, tekeekö talvi, pakkanen  ja lahjanarut kiekkoja vakaammiksi vai alivakaammiksi ja lopputulemana on ainakin omissa kokeiluissani, että ainakin ne toimivat vaihtelevammin kuin kesällä. Tahtoo sanoa, että kun muuttujia on niin paljon alkaen vaatetuksesta ja liukkaasta heittoalustasta niihin kiekkoon teipattuihin ledeihin ja lahjanaruihin, niin eipä luottokiekkoja enää oikein tunne. Siispä päätin päivittää kiekkoni hitaammiksi, jolloin vaihtelevuus ei ole niin ilmeistä. Midarit tarkasteluun!

Heittopituuteni talviaikaan on välillä uskomattoman surkea ja tällöin midari ajaa samaa asiaa kuin draiveri - sillä erolla, että se on lentoradaltaan ennustettavampi. Yhä useammin huomasin siis tarttuvani suoraan Gold Core -midariini jonkun liitävän ja keveän draiverin sijaan ja näin sain sen sijoitettua ainakin tyydyttävästi sinne, minne halusin. Kun kaipasin alivakaampaa lähestymistä, valloitti Gold Fuse minut selkeällä lentoradallaan ja loistavalla liidollaan. Näistä kahdesta tulikin bägini käytetyimpiä kiekkoja talvikuukausien aikana ja ehkä niillä pelaaminen rauhoitti heittoakin sopivasti. Liika yrittäminen jäi pois ja heitoista tuli rauhallisempia ja siten myös tarkempia. Tottakai tämän amatööripelaajan onnistumisprosentti pysyi edelleen jossain fifty-sixty -sektorilla eikä huipputuloksilla juhlittu, mutta onnistumisiakin peli tarjosi. Ja aina jäi sopivasti hampaankoloon.

Puolarmaarin lyhyiden väylien sahaamisen jälkeen suuntasimme Taliin kun aurinko alkoi jo hiukan poskia lämmittää. Lunta ja jäätä oli sielläkin tarjolla, mutta uudenkarheat Icebugit toimivat. Päätin pelata sielläkin midarikierroksen, vain pisimmillä väylillä #13, #14 ja #17 sekä ylämäkiväylillä #3 ja #15 oli draiveriavaus sallittu. Ja kyllähän se toimi! Ykkösväylä on aivan selkeä midariväylä minulle ja riittävällä rohkeudella ja tarkkuudella sen pystyn myös par-tulokseen pelaamaan. Lähellä se oli nytkin, putille jäi vain hiukan liian pitkä matka haastavalle talvikorille.

Koskaan ennen en ole pelannut Talin väylään #5 midariavausta, mutta tämän kokemuksen jälkeen sekin tuntuu järkevimmältä. Ihan korille asti kiekko ei ainakaan nyt ensi yrittämällä päätynyt, mutta par oli selviö ja minulle siis toivottava tulos. Väylään #6 midari toimi kivasti, mutta siinä kokeiluun ottamani Gold Diamond kyllä antoi vielä houkuttavampia pituuksia, mukavat 20m pidemmälle päätyneenä... samalla, rauhallisella heitolla. Liikayrittäminen ja repäisy sen sijaan päätyi turmioon. Pitää heittää kuin heittäisin midaria - siinä se. Kuinka tuon aina muistaisi ja siinä pysyisi?

Talin iki-ihana #8 sopi Diamondilleni täydellisesti ja juuri tällä väylällä oli upeaa saada seurata kiekon liitoa väylällä, kaarrosta oikean kautta ja päätymistä puupillistön loppupäähän, josta kiekon sai nepata korin alle ja nostaa sen himoitun parin. Ei kun hetkinen... minunhan piti pelata sillä midarilla! Juuri nämä hullunkomeat kiekon liidot ovat niitä, jotka palaavat mieleeni silloin kun kisassa olen kaivelemassa bägiäni ja näin käteen päätyy turhan usein draiveri myös silloin, kun se ei ole ollenkaan järkevää. Silloin kun fifty-sixty on kaukana siitä todennäköisyydestä, että kiekkoni todella päätyisi mihinkään osumatta lentoratansa ääripäähän. Mutta on se sen arvoista onnistuessaan!

Kevään korvalla päädyin ottamaan myös Helsingin Frisbeegolfvalmennuksen oppitunnin saadakseni näkemystä heittoni virheisiin ja siihen, miten sitä voisi korjata ja onnistumisvarmuutta lisätä. Oikein hyvää oppia, voin suositella! Jalle on rauhallinen ja osaava neuvoja ja sain tuolta sekä uskoa omiin vahvuuksiini että keinoja kehittyä paremmaksi. Omaa tekemistähän se vaatii ja sitä, että pystyy heittämään, treenaamaan toistoja riittävästi. Täytyy todellakin toivoa, että tänä kesänä pääsisin taas treenaamaan, aina kun olen sen huomannut parantavan peliä jo pienilläkin toistomäärillä. Toiminee tällöin ehkä enemmän pelillisen itsetunnon kohentajana ja toki jokainen toisto painuu lihasmuistiinkin. Ennemmin taikka myöhemmin.

Kausi 2019 - täältä tullaan. En ehkä ihan valmiina, en ehkä täysin valmistautuneena, mutta ainakin rakkaus lajiin on säilynyt ja se on tärkeintä. Sekä se, että hyväksyn myös ne epäonnistumiseni enkä anna niiden pilata mieltäni kierroksen aikana enkä sen jälkeen. Tyytyväisyys tappaa kehityksen, joten koskaan en ole myöskään täysin tyytyväinen suoritukseeni. Sitä täydellistä kierrosta ei ole tullut eikä mitä luultavimmin ole tälläkään kaudella tulossa, mutta mitä siitä! Nautitaan jokaisesta heitosta, jokaisesta heittopaikasta ja sen tarjoamasta haasteesta sillä niistä tämä laji on tehty. Meille jokaiselle - taitotasoon katsomatta. Ihan parasta!

Tästä se lähtee - Talin ykkösväylä (talvileiska) ja bägissä lähinnä midareita

Tähän sai laittaa jo kaikki osaamisensa peliin... vastatuuli oli järjetön ja jyräkiekot kotona :)