Talvikaudesta kohti uutta kevättä

Talvi tuli ja meni. Kiekkoja tuli ulkoilutettua ehkä kerran viikossa, joskus ei sitäkään, mutta jonkinlainen heittotuntuma säilyi läpi talven ja lähinnä pelailin kotiradalla viikkokisoja säässä kuin säässä. Sisätreeneissä en ollut kertaakaan, niitä on vaan niin hankaliin aikoihin tarjolla ja jonkin verran säästelin kyynärpäätäkin - se kun kipuili aina ajoittain. Elämässä on myös puhaltaneet suuret muutosten tuulet eikä aina lempeissä merkeissä, mikä on sekin syönyt keskittymistä ja voimavaroja. Kohti kevättä mennään nyt osin toiveikkaana, osin hataralta pohjalta epäuskoisena ponnistaen. Toiveissa on parempi vuoden jatko kuin mitä alku on tarjonnut.

Bägi elää aina talvella ja tämäkään ei ollut sen suhteen poikkeus. Kovasti on Frisbeegolf Suomi -Facebook-ryhmässä keskusteltu, tekeekö talvi, pakkanen  ja lahjanarut kiekkoja vakaammiksi vai alivakaammiksi ja lopputulemana on ainakin omissa kokeiluissani, että ainakin ne toimivat vaihtelevammin kuin kesällä. Tahtoo sanoa, että kun muuttujia on niin paljon alkaen vaatetuksesta ja liukkaasta heittoalustasta niihin kiekkoon teipattuihin ledeihin ja lahjanaruihin, niin eipä luottokiekkoja enää oikein tunne. Siispä päätin päivittää kiekkoni hitaammiksi, jolloin vaihtelevuus ei ole niin ilmeistä. Midarit tarkasteluun!

Heittopituuteni talviaikaan on välillä uskomattoman surkea ja tällöin midari ajaa samaa asiaa kuin draiveri - sillä erolla, että se on lentoradaltaan ennustettavampi. Yhä useammin huomasin siis tarttuvani suoraan Gold Core -midariini jonkun liitävän ja keveän draiverin sijaan ja näin sain sen sijoitettua ainakin tyydyttävästi sinne, minne halusin. Kun kaipasin alivakaampaa lähestymistä, valloitti Gold Fuse minut selkeällä lentoradallaan ja loistavalla liidollaan. Näistä kahdesta tulikin bägini käytetyimpiä kiekkoja talvikuukausien aikana ja ehkä niillä pelaaminen rauhoitti heittoakin sopivasti. Liika yrittäminen jäi pois ja heitoista tuli rauhallisempia ja siten myös tarkempia. Tottakai tämän amatööripelaajan onnistumisprosentti pysyi edelleen jossain fifty-sixty -sektorilla eikä huipputuloksilla juhlittu, mutta onnistumisiakin peli tarjosi. Ja aina jäi sopivasti hampaankoloon.

Puolarmaarin lyhyiden väylien sahaamisen jälkeen suuntasimme Taliin kun aurinko alkoi jo hiukan poskia lämmittää. Lunta ja jäätä oli sielläkin tarjolla, mutta uudenkarheat Icebugit toimivat. Päätin pelata sielläkin midarikierroksen, vain pisimmillä väylillä #13, #14 ja #17 sekä ylämäkiväylillä #3 ja #15 oli draiveriavaus sallittu. Ja kyllähän se toimi! Ykkösväylä on aivan selkeä midariväylä minulle ja riittävällä rohkeudella ja tarkkuudella sen pystyn myös par-tulokseen pelaamaan. Lähellä se oli nytkin, putille jäi vain hiukan liian pitkä matka haastavalle talvikorille.

Koskaan ennen en ole pelannut Talin väylään #5 midariavausta, mutta tämän kokemuksen jälkeen sekin tuntuu järkevimmältä. Ihan korille asti kiekko ei ainakaan nyt ensi yrittämällä päätynyt, mutta par oli selviö ja minulle siis toivottava tulos. Väylään #6 midari toimi kivasti, mutta siinä kokeiluun ottamani Gold Diamond kyllä antoi vielä houkuttavampia pituuksia, mukavat 20m pidemmälle päätyneenä... samalla, rauhallisella heitolla. Liikayrittäminen ja repäisy sen sijaan päätyi turmioon. Pitää heittää kuin heittäisin midaria - siinä se. Kuinka tuon aina muistaisi ja siinä pysyisi?

Talin iki-ihana #8 sopi Diamondilleni täydellisesti ja juuri tällä väylällä oli upeaa saada seurata kiekon liitoa väylällä, kaarrosta oikean kautta ja päätymistä puupillistön loppupäähän, josta kiekon sai nepata korin alle ja nostaa sen himoitun parin. Ei kun hetkinen... minunhan piti pelata sillä midarilla! Juuri nämä hullunkomeat kiekon liidot ovat niitä, jotka palaavat mieleeni silloin kun kisassa olen kaivelemassa bägiäni ja näin käteen päätyy turhan usein draiveri myös silloin, kun se ei ole ollenkaan järkevää. Silloin kun fifty-sixty on kaukana siitä todennäköisyydestä, että kiekkoni todella päätyisi mihinkään osumatta lentoratansa ääripäähän. Mutta on se sen arvoista onnistuessaan!

Kevään korvalla päädyin ottamaan myös Helsingin Frisbeegolfvalmennuksen oppitunnin saadakseni näkemystä heittoni virheisiin ja siihen, miten sitä voisi korjata ja onnistumisvarmuutta lisätä. Oikein hyvää oppia, voin suositella! Jalle on rauhallinen ja osaava neuvoja ja sain tuolta sekä uskoa omiin vahvuuksiini että keinoja kehittyä paremmaksi. Omaa tekemistähän se vaatii ja sitä, että pystyy heittämään, treenaamaan toistoja riittävästi. Täytyy todellakin toivoa, että tänä kesänä pääsisin taas treenaamaan, aina kun olen sen huomannut parantavan peliä jo pienilläkin toistomäärillä. Toiminee tällöin ehkä enemmän pelillisen itsetunnon kohentajana ja toki jokainen toisto painuu lihasmuistiinkin. Ennemmin taikka myöhemmin.

Kausi 2019 - täältä tullaan. En ehkä ihan valmiina, en ehkä täysin valmistautuneena, mutta ainakin rakkaus lajiin on säilynyt ja se on tärkeintä. Sekä se, että hyväksyn myös ne epäonnistumiseni enkä anna niiden pilata mieltäni kierroksen aikana enkä sen jälkeen. Tyytyväisyys tappaa kehityksen, joten koskaan en ole myöskään täysin tyytyväinen suoritukseeni. Sitä täydellistä kierrosta ei ole tullut eikä mitä luultavimmin ole tälläkään kaudella tulossa, mutta mitä siitä! Nautitaan jokaisesta heitosta, jokaisesta heittopaikasta ja sen tarjoamasta haasteesta sillä niistä tämä laji on tehty. Meille jokaiselle - taitotasoon katsomatta. Ihan parasta!

Tästä se lähtee - Talin ykkösväylä (talvileiska) ja bägissä lähinnä midareita

Tähän sai laittaa jo kaikki osaamisensa peliin... vastatuuli oli järjetön ja jyräkiekot kotona :)