Kisoihin vaiko eikö?

Oma frisbeegolfharrastukseni alkoi tyylillä "täysillä sisään" eli en tyytynyt vain heittelemään silloin tällöin kaveriporukalla, mikä lienee se tavallisin lähestyminen lajiin. Koukutuimme Hollen kanssa onneksi ensikosketuksella molemmat, joten toisen silmissä killuneet kiekonkuvat eivät haitanneet ja olimme kumpikin aina valmiina lähtemään kentälle taikka takapihalle heittoja treenaamaan.

Ensimmäisiin viikkokisoihimme menimme jo kahden päivän heittokokemuksella ja pakkohan se on myöntää, että kyllä se jännitti! Vaikka olemme vuosien varrella harrastaneet kaikenlaista yleisurheilusta sekä rogainingista ratapotkukelkkailun kautta liitosaappaanheittoon ja jokaisessa lajissa kilpailleet, oli tässä taas jotain uutta. Frisbeegolf kun on taitolaji, jossa suoritusta katselee ja arvioi ryhmän muut jäsenet aivan eri tavalla kuin jossain puhtaasti fyysisessä lajisuorituksessa. Toki kaikki heittolajit ovat jollain tasolla samankaltaisia ja niissä on tottunut siihen, että oman suorituksen ajan muut ainakin saattavat katsella. Mutta frisbeen heiton jälkeen edessä on aina se jännittävä vaihe, jolloin kiekko pitää vielä löytääkin maastosta ja mikä pahinta - heittää seuraava heitto milloin mistäkin pusikosta!

Ihka ensimmäisen viikkokisani tuloskortti

Ensimmäisestäkin viikkokisasta sitten selvittiin kunnialla, vaikka heittoja kertyikin. Silloin ne heitot tuntuivat osuvan melko usein kaikkiin mahdollisiin puihin, joita väylille oli jätetty ja muiden heitoista ei päässyt hirveästi nauttimaan kun hikisenä ryömin kiekkoni luo kerta toisensa jälkeen. Silti sain kannustusta ja vinkkejäkin. Pojat myös taputtivat ensimmäiselle ja ainoalle par-tulokselleni ja siitä jäi itsellekin voittajafiilikset. Lajihan on mm siitä upea, että vasta-alkajakin saa kokea paikoin onnistumisen hurmaa. Sitähän tässä hakee edelleen ja varmasti tulevinakin vuosina aina vain uusilta alueilta vaatimustason noustessa niin korkealle kuin itsestä vain tuntuu.

Törmäsin Facebookissa kirjoitukseen, jossa haettiin heittelyseuraa tietyltä alueelta. Vastasin ehdottamalla viikkokisoihin osallistumista, sillä sieltä niitä uusia harrastajia löytyy ja itsekin olen paikallisissa kisoissa kiertänyt. Kehuin porukoita ja tunnelmaa. Muistin mainita senkin, että vaikka tapahtuman nimi on "viikkokisat", ei se tarkoita kilpailemista sanan varsinaisessa merkityksessä vaan yhdessä heittelyä uusien ihmisten kanssa. Kyselijä kommentoi lyhyesti, että kilpaileminen ei kiinnosta vaan rento heittely omantasoisten tavan harrastajien kanssa.

Minua jäi pitkään askarruttamaan, onko tosiaan niin, että suurella osalla harrastajia on tuo sama käsitys: viikkokisat on joku sisäpiiri ja totisten torvensoittajien kokoontumisajo, jossa pyritään näyttämään muille, kuinka hyvin sitä osataankaan heittää. Että siellä kilpaillaan toisten kanssa ja kyttäillään muiden tekemiä virheitä. No ei sinne päinkään! Kaikki kisat, joissa olen ollut, on käyty hyvässä ja kannustavassa hengessä kilpakumppanien onnistumisia kehuen ja eteenpäin kannustaen. Kyllä kaikkien hienoista heitoista osataan nauttia ja niitä ihastella - siinähän on yksi lajin hienous: kun ei itse vielä osaa, on mahtavaa kun pääsee läheltä seuraamaan osaavampien suorituksia! Lisäksi kun lajissa pelaajat itse toimivat tuomareina, kisoissa oppii etikettiä sekä sääntöjä, mikä on omiaan edistämään lajin arvostusta ja levittämään oikeanlaista pelaamiskulttuuria yhä laajemmalle. Eikä vähäiselle huomiolle jää myöskään höpöttely ja hulvaton hauskanpito, jota varsinkin epävirallisissa kisoissa esiintyy kunhan aletaan olla tutumpia toisillemme :)

Nyt kun harrastuksen parissa on vietetty vuoden verran, on todettava, että kyllä kisoihin kannattaa mennä! Viikkokisat on paikka, jossa tutustutaan muihin lajin harrastajiin ja opitaan lajista lisää. Kisakierroksilla heittoporukat vaihtuvat, eikä jumituta aina heittelemään vain niiden tuttujen taikka samojen ihmisten kanssa ja voidaan löytää uusia heittokavereita myös niille puhtaille höntsäilykierroksille. Myös heittotyylit vaihtelevat ja muilta saa uusia ideoita sekä vinkkejä omaankin heittelyyn ja treeniin. Täytyy myös sanoa, että poikkeuksetta olen tavannut sekä viikkokisoissa että liiton alaisissa virallisissa kisoissa vain mukavia lajin harrastajia, ihan tavallisia ihmisiä. Niitä tavan heittäjiä, joille lajin etiketti ja herrasmiessäännöt on kunnia-asia. Keksitkö yhtään syytä jättäytyä ulkopuolelle? En minäkään.