Talvikaudesta kohti uutta kevättä

Talvi tuli ja meni. Kiekkoja tuli ulkoilutettua ehkä kerran viikossa, joskus ei sitäkään, mutta jonkinlainen heittotuntuma säilyi läpi talven ja lähinnä pelailin kotiradalla viikkokisoja säässä kuin säässä. Sisätreeneissä en ollut kertaakaan, niitä on vaan niin hankaliin aikoihin tarjolla ja jonkin verran säästelin kyynärpäätäkin - se kun kipuili aina ajoittain. Elämässä on myös puhaltaneet suuret muutosten tuulet eikä aina lempeissä merkeissä, mikä on sekin syönyt keskittymistä ja voimavaroja. Kohti kevättä mennään nyt osin toiveikkaana, osin hataralta pohjalta epäuskoisena ponnistaen. Toiveissa on parempi vuoden jatko kuin mitä alku on tarjonnut.

Bägi elää aina talvella ja tämäkään ei ollut sen suhteen poikkeus. Kovasti on Frisbeegolf Suomi -Facebook-ryhmässä keskusteltu, tekeekö talvi, pakkanen  ja lahjanarut kiekkoja vakaammiksi vai alivakaammiksi ja lopputulemana on ainakin omissa kokeiluissani, että ainakin ne toimivat vaihtelevammin kuin kesällä. Tahtoo sanoa, että kun muuttujia on niin paljon alkaen vaatetuksesta ja liukkaasta heittoalustasta niihin kiekkoon teipattuihin ledeihin ja lahjanaruihin, niin eipä luottokiekkoja enää oikein tunne. Siispä päätin päivittää kiekkoni hitaammiksi, jolloin vaihtelevuus ei ole niin ilmeistä. Midarit tarkasteluun!

Heittopituuteni talviaikaan on välillä uskomattoman surkea ja tällöin midari ajaa samaa asiaa kuin draiveri - sillä erolla, että se on lentoradaltaan ennustettavampi. Yhä useammin huomasin siis tarttuvani suoraan Gold Core -midariini jonkun liitävän ja keveän draiverin sijaan ja näin sain sen sijoitettua ainakin tyydyttävästi sinne, minne halusin. Kun kaipasin alivakaampaa lähestymistä, valloitti Gold Fuse minut selkeällä lentoradallaan ja loistavalla liidollaan. Näistä kahdesta tulikin bägini käytetyimpiä kiekkoja talvikuukausien aikana ja ehkä niillä pelaaminen rauhoitti heittoakin sopivasti. Liika yrittäminen jäi pois ja heitoista tuli rauhallisempia ja siten myös tarkempia. Tottakai tämän amatööripelaajan onnistumisprosentti pysyi edelleen jossain fifty-sixty -sektorilla eikä huipputuloksilla juhlittu, mutta onnistumisiakin peli tarjosi. Ja aina jäi sopivasti hampaankoloon.

Puolarmaarin lyhyiden väylien sahaamisen jälkeen suuntasimme Taliin kun aurinko alkoi jo hiukan poskia lämmittää. Lunta ja jäätä oli sielläkin tarjolla, mutta uudenkarheat Icebugit toimivat. Päätin pelata sielläkin midarikierroksen, vain pisimmillä väylillä #13, #14 ja #17 sekä ylämäkiväylillä #3 ja #15 oli draiveriavaus sallittu. Ja kyllähän se toimi! Ykkösväylä on aivan selkeä midariväylä minulle ja riittävällä rohkeudella ja tarkkuudella sen pystyn myös par-tulokseen pelaamaan. Lähellä se oli nytkin, putille jäi vain hiukan liian pitkä matka haastavalle talvikorille.

Koskaan ennen en ole pelannut Talin väylään #5 midariavausta, mutta tämän kokemuksen jälkeen sekin tuntuu järkevimmältä. Ihan korille asti kiekko ei ainakaan nyt ensi yrittämällä päätynyt, mutta par oli selviö ja minulle siis toivottava tulos. Väylään #6 midari toimi kivasti, mutta siinä kokeiluun ottamani Gold Diamond kyllä antoi vielä houkuttavampia pituuksia, mukavat 20m pidemmälle päätyneenä... samalla, rauhallisella heitolla. Liikayrittäminen ja repäisy sen sijaan päätyi turmioon. Pitää heittää kuin heittäisin midaria - siinä se. Kuinka tuon aina muistaisi ja siinä pysyisi?

Talin iki-ihana #8 sopi Diamondilleni täydellisesti ja juuri tällä väylällä oli upeaa saada seurata kiekon liitoa väylällä, kaarrosta oikean kautta ja päätymistä puupillistön loppupäähän, josta kiekon sai nepata korin alle ja nostaa sen himoitun parin. Ei kun hetkinen... minunhan piti pelata sillä midarilla! Juuri nämä hullunkomeat kiekon liidot ovat niitä, jotka palaavat mieleeni silloin kun kisassa olen kaivelemassa bägiäni ja näin käteen päätyy turhan usein draiveri myös silloin, kun se ei ole ollenkaan järkevää. Silloin kun fifty-sixty on kaukana siitä todennäköisyydestä, että kiekkoni todella päätyisi mihinkään osumatta lentoratansa ääripäähän. Mutta on se sen arvoista onnistuessaan!

Kevään korvalla päädyin ottamaan myös Helsingin Frisbeegolfvalmennuksen oppitunnin saadakseni näkemystä heittoni virheisiin ja siihen, miten sitä voisi korjata ja onnistumisvarmuutta lisätä. Oikein hyvää oppia, voin suositella! Jalle on rauhallinen ja osaava neuvoja ja sain tuolta sekä uskoa omiin vahvuuksiini että keinoja kehittyä paremmaksi. Omaa tekemistähän se vaatii ja sitä, että pystyy heittämään, treenaamaan toistoja riittävästi. Täytyy todellakin toivoa, että tänä kesänä pääsisin taas treenaamaan, aina kun olen sen huomannut parantavan peliä jo pienilläkin toistomäärillä. Toiminee tällöin ehkä enemmän pelillisen itsetunnon kohentajana ja toki jokainen toisto painuu lihasmuistiinkin. Ennemmin taikka myöhemmin.

Kausi 2019 - täältä tullaan. En ehkä ihan valmiina, en ehkä täysin valmistautuneena, mutta ainakin rakkaus lajiin on säilynyt ja se on tärkeintä. Sekä se, että hyväksyn myös ne epäonnistumiseni enkä anna niiden pilata mieltäni kierroksen aikana enkä sen jälkeen. Tyytyväisyys tappaa kehityksen, joten koskaan en ole myöskään täysin tyytyväinen suoritukseeni. Sitä täydellistä kierrosta ei ole tullut eikä mitä luultavimmin ole tälläkään kaudella tulossa, mutta mitä siitä! Nautitaan jokaisesta heitosta, jokaisesta heittopaikasta ja sen tarjoamasta haasteesta sillä niistä tämä laji on tehty. Meille jokaiselle - taitotasoon katsomatta. Ihan parasta!

Tästä se lähtee - Talin ykkösväylä (talvileiska) ja bägissä lähinnä midareita

Tähän sai laittaa jo kaikki osaamisensa peliin... vastatuuli oli järjetön ja jyräkiekot kotona :)

Pörö on parasta

Kesän loppu häämöttää jo. Ei tämä kummoinenkaan kesä säiden puolesta ollut, mutta kesä kuitenkin. Pelaamiseen ihan jees, sillä ei helle oikein mitään anna lajille, mutta olisihan sitä nyt kesällä joskus kiva olla niin kuuma, että tekisi mieli pulahtaa järveen. Lähinnä olen sinne uittanut kiekkojani ja pitkin hampain niitä hakenut sääret kylmästä kangistuen.

Heittotekniikan ja gripin muutokset ovat vieneet aikaa ja toistoja, mutta ainakin omasta mielestäni muutos on ollut hyvään suuntaan. Heiton tarkkuudessa on paljon parannusta havaittavissa ja ns. grippareita tulee vain silloin, kun viime hetkellä teen jonkin muutoksen heitossa - kuten esimerkiksi päätän sittenkin yrittää avausta korille seiftin väyläsijoituksen sijaan. Kuolleena syntynyt idea. Jos korille yritetään, sinne yritetään tosissaan ja harkiten - ei hetken mielijohteesta. Kädestä lipeävät heitot taas tulevat sateella, kuumalla ilmalla tai silloin, kun keskittyminen herpaantuu ja kiekon puristaminen unohtuu.

Olen katsellut paljon Danny Lindahlin videoita ja ihastun kaveriin kerta kerran jälkeen lisää. Siinä on kyllä sellainen nimi, joka kannattaa painaa mieleen ja laittaa seurantaan! Sain hänen kämmentekniikkavideostaan omaan heittooni jälleen uutta varmuutta ja napakkuutta ja kyllä fore lähtee nykyään jo joka kierroksella vähintään kerran sinne minne pitääkin. Vielä kun saisin tehtyä usein ajatuksissa olleen harkan jokusen kerran, eli kierros pelkillä foreavauksilla. Kesällähän hassuteltiin kerran jo kisassakin siten, että eka kierros piti avata rystyllä ja toinen kämmenellä ja se pitäisi ehdottomasti uusia! Pitää mennä kohti uutta ja epämukavaakin, jotta kehitystä tulisi.

Espooseen saatiin kesän alkajaisiksi uudistettu 20-väyläinen Puolarmaarin rata, jonka yhden uuden väylän raivaustalkoissa mekin olimme mukana. Olemme pelanneet sen nyt kolmesti ja vähitellen alkaa suosikki-pirkotusväylät nousta esille. Jokaiselle kierrokselle lipsahtaa toki myös aina bogeja mukaan ja sekös harmittaa lyhyillä neppiväylillä! Mutta kuten edellisessä kirjoituksessani jo ruodinkin - mieluummin tuloksessa on sekä pöröjä että bogeja kuin vain pelkkää ihannetulosta toisensa jälkeen. Ilman niitä oikeita onnistumisia kierros on kuin eilispäivän viineri - samat lukemat mutta ilman makua.

Eilen kiersimme radan illan suussa ja yllätykseksemme pääsimme aivan tyhjältä näyttävälle radalle! Yleensä tuolla on saanut jonottaa jokusen ryhmän verran, joten tämä yllätys kelpasi. Heitin ekan heittoni jonkkaan, joten laskimme kierroksen alkaneeksi vasta seuraavalla ja tuo uitto kävi harjoitusheitosta. Fair enough. Par. Kakkos- ja kolmosväylät pelataankin sitten metsän puolella ja molemmista napsin irrallaan olevat birdiet pois. Kiva alku kierrokselle, miinukselta on mukavampi ponnistaa :)

Nelonen meni pariin, tässä antsaa oli pari astetta liikaa enkä osunut avauksellani ihan korille. Vitosella taas kakkosheittoni jäi liian korkeuden takia liian lyhyeksi ja otin muristen bogin vastaan. Onneksi kutosväylällä osuin keskelle mandojen väliin ja seiftasin siitä parin, sillä seiskalla avaukseni kopsahti puuhun väylän vasemmalla laidalla - puristus unohtui - ja tämä bogiin. Nollassa, kylläpä nuo miinukset on hupaa kamaa! Vielä kun edessä oli saarekeväylä, jonka pituudeksi kasvatettiin väyläremontissa 78m, oli plussalle joutuminen lähes varmaa. River Air lähti napsahtaen kädestä ja liiteli kauniisti kaarrellen kohti saarekkeen reunaa. Se oli menossa sisälle! Epäonnekseni kiekko kuitenkin kopsahti OB-tikkuun ja jäi sen väärälle puolelle n. 10cm verran... dropparille siis ja bogia korttiin.

Väylä #9 on ollut pirkotusta vailla, mutta tänään vastasin sen houkuttavaan kutsuun pelaamalla kiekon kahdella heitolla koriin. Nam. Väylä #10 on vanha tuttu ylämäkiväylä, johon sain ensi kertaa niin nappiavauksen, että putiksi jäi nosto ja näin pääsin jälleen miinusmerkkisen tuloksen makuun. Lajin helppous viehätti! Vielä kun suosikkipirkotusväyläni #11 antautui jälleen bägiini palanneelle Prodigy M4 Lightille, olin vankalta tuntuvassa tuloksessa -2. Kylläpä peli kulki ja mieli oli keveä. Jos pirkko päivässä pitää mielen hyvänä, niin VIISI sellaista yhdellä kierroksella kyllä maistuu makeaakin makeammalta :)

No, tuli niitä bogejakin sitten. Pientä epätarkkuutta ja hölmöilyä avauksissa sekä lähestymisissä ja nopeasti ne miinukset taas katosivat. Olin tuloksessa +1 kun siirryttiin viimeiselle väylälle. Olen pelannut nämä vedenylitysväylät aina kelluvilla kiekoilla, mutta nyt oli fiilis yrittää korille. Virhe. Heitin Opto Diamondin liian ahneessa kulmassa ja se kopsahti puun oksista veteen. Sameaan, likaiseen mutapohjaiseen jokeen. Harmitti niin paljon sekä tuo OB, että oma valintani, ja droppariheittoni kasahti liian kauaksi korilta. Loistokierroksen loppumaku oli karvas. Bogin olisin vielä sulattanut, mutta tupla viimeiselle väylälle ja lost disc saivat hetkeksi ärtymään. Life is life - sellaista se on ja tästäkin tuli uutta oppia - joskaan ei ilmaiseksi.

On siinä paljon hyvää - jos on huonoakin :)

Kisakalenteri ammottaa tyhjyyttään edelleen. Olen toki selannut Kisakonetta, mutta mikään ei ole pompsahtanut muita vahvemmin esille ja on tuota rajoittavaa puuhaa arkielämässäkin. Ristikiven kisan poisjäänti oli harmi, mutta millään en sinne olisi ehtinyt, kun samana viikonloppuna oli muuttoa ja flunssanpoikastakin siihen päälle. Kävin kuitenkin nuoremman poikani kanssa viime viikonloppuna Kirkkonummella pelaamassa parikisaa ja se oli kyllä hauskaa yhdessä! Pelattiin ihan hyvä kierros, mukana kolme pirkotustakin, mutta parilla väylällä mokasimme n. 6m putin kumpikin ja samoin parilla väylällä heitimme kumpikin avauksemme mörriin. Parikisassa nuo ovat kyllä ihan no-no. Parikisarintamalla tuli myös lunta tupaan, kun Hollen kanssa odottamamme Sekaparifrisbeegolfin SM-kisat Kaatiksella jätti meidät ulkopuolelle sekä ratinkien että villien korttien osalta. Se olisi ollut kauden pääkisa, nyt sellaista ei oikein ole. Onhan se pettymys.

Loppukaudeksi löytynee viikkokisoja ja parikisoja tästä lähistöltä pelattavaksi ja SM-kisoja Hyvinkäällä lähdemme katsomaan paikan päälle. Olemme myös lupautuneet yhdet parikisat järjestämään itsekin, joten ihan ei tämä kausi ole vielä paketissa. Aurinkoa luvassa tälle viikolle - työpäivän jälkeen siis nokka kohti ulkoilmaa ja kiekkoa liitoon. Vamos!

Onneksi oli parikisa ja best shot - pojan avaus oli korilla lähes nostolla :) Kirkkonummi DGP väylä #1

Joskus kiekot löytävät hyvä paikan piiloutua. Puolarmaarin väylä #16

Näin tyhjää oli kun starttasimme - ylellistä!

Tuo pieni este - OB-paalu - oli kiekkoni tiellä Puolarmaarin saarekeväylällä #8

Naisten tiit - hyvä vai huono juttu?

Pitkät väylät haastavat naisten peliä aivan eri tavalla kuin miesten, joille ne on alunperin suunniteltu. Steve Dodgen hieno kirjoitus where-are-the-womens-tees avasi asian keskusteluun ja herätti jälleen pohtimaan asiaa astetta tarkemmin. Miksi tarvitsemme naisten tiipaikkoja - vai tarvitsemmeko? Bogi on par lähti selvittämään asiaa, sillä tähänhän nivoutuu vahvasti myös blogini nimi.

Kun tiipaikka siirretään lähemmäs koria naisten peliä varten, kyse ei ole epäluottamuslauseesta ja siitä, että naiset pelaisivat jotenkin huonommin kuin miehet. Joitain naisiakin tuo "naisten tii" ärsyttää ja loukkaa, ja uskon, että syynä on tuo ajattelumalli. Halutaan pärjätä siinä missä miehetkin ja samalla unohtaa se tosiasia, että väyläsuunnittelu ei ole lähtökohtaisesti tehty naisten heitoille, jotka ovat n. 75% miesten heittopituudesta. Masters -ikäisten naisten heittopituudet ovat vielä tätäkin pienempiä. Miksi naisten pelissä heittopituuden pitäisi olla se ratkaisevin tekijä voittoja jaettaessa kun se ei sitä ole miestenkään pelissä?

Koska aloitin lajin harrastamisen vahvasti masters-iässä, en ole koskaan kuvitellutkaan voivani pärjätä pelissä heittopituuden ansiosta. Nopeus ja liikkuvuus eivät ole enää samalla tasolla nuorempien kanssa ja se on hyväksyttävä. Vahvuudeksi pitää siis valita tarkkuus ja monipuolisuus - se, että pärjää lyhyehköillä väylillä, joilla on teknistä haastetta. Sellaisia ratoja ja sellaisia väyliä siis toivoisi olevan myös kilpailukentillä. Väyliä, joilla lyhyemmän maksimiheiton omaava monipuolinen pelaaja voisi saada kiekkonsa koriin vähemmillä heitoilla kuin pitkälle heittävä, mutta ei niin osaava pelaaja. Tai edes sellaisia, joilla pitkälle heittävä ei saisi liiallista etua omasta vahvuudestaan.

Artikkelissa avataan mielestäni hienosti tuota problematiikkaa vertailemalla sitä, mitä ominaisuuksia miesten mitoille suunnitellut radat korostavat naisten pelissä. Kun pituusheittojen osuus miesten pelistä on 66% on naisten vastaava luku jopa 85%. Kontrolliheittoja naiset tarvitsevatkin sitten vastaavasti enää puolet siitä, mitä miehet. Ja on huomattavaa, että tässä vertailussa naisetkin heittävät keskimäärin yli sata metriä, eli meillä 70-80m heittävillä tilanne on vielä nurinkurisempi. Ja meitä alle 100m heittäviä on miehissäkin, sillä iän karttuessa heilläkin maksimiheittopituus putoaa. Kuinka mielekästä silloin on tuo pituusheittokeskeisyys ja olisiko miehistä oikein, jos sama korostuisi heidän peleissäänkin?

Artikkelissa annetaan ymmärtää, että peli on hauskempaa kun väylillä on mahdollisuus onnistua alittamaan sen par-luku. Aivan suoraan sitä ei sanota, mutta mainitaan esim. että maksimissaan 90m heittävälle aloittelevalle miespelaajalle toistuvasti 120m väylien pelaaminen ei ole enää hauskaa. Olen asiasta osin eri mieltä, mutta ehkä kyse onkin ajattelumallista: minulle par on ihan ok, sillä oletus pitkillä väylillä on bogi. Olen sisäistänyt sen ajattelumallin, että minulle bogi on par ja jos pystyn siihen radan suunnittelijan ihannetulokseen väylän pelaamaan, se on jo ilon aihe, vähän kuin pirkotus miespelaajalle. Mutta olisiko minulla vieläkin hauskempaa, jos jokaisella tai edes suurimmalla osalla väylistä minulla olisi siihen pirkotukseen mahdollisuus ihan oikeasti?

Täytyy myöntää, että sellaisten väylien pelaaminen, joissa par on heitettävissä seiftillä pelillä midareilla, mutta pirkotukseen ei käsi ja taidot riitä, peli käy pidemmän päälle tylsäksi. Silloin sitä kuitenkin jossain vaiheessa kaivaa sen draiverin esiin ja yrittää jotain sellaista, jolla ei ole teoreettistakaan mahdollisuutta onnistua. Kuten pirkotusta 86m pitkällä väylällä puupillissä. Kun oma maksimiheittopituus on tuon alle. Mitä enemmän tätä asiaa mietin, sen enemmän minusta alkaa tuntua siltä, että kyllä - kyllä me naisetkin olisimme omat tiimme ansainneet! En aja kaikkien par3 -väylien lyhentämistä alle 80m tai mitään muutakaan yhtä jäykkää vaan ratasuunnittelua, jossa huomioidaan myös lyhyemmälle heittävät pelaajat ja tarjotaan heille mahdollisuus pärjätä muillakin ominaisuuksilla kuin vain pituusheitolla.

Ihannetilannehan olisi se, että jokaisella radalla mitattaisiin monipuolisesti eritasoisten pelaajien taitoja. Että jokaisella väylällä olisi aina joku juju, jokin idea siitä, minkälaisella heitolla se olisi mahdollista ilman hyvää tuuria läpäistä paremmin kuin muut. Joku väylä vaatisi tarkan ja jyrkän antsan, joku toinen taas olisi paras lähestyä kämmenheitolla ja kolmas vaikkapa loivalla hyssellä. Neljäs väylä taas saattaisi suosia niitä isokäsiä kun taas viidennellä pärjäisi suoran putteriheiton osaava pelaaja. Useasti näitä kaikkia väyliä radalta jopa löytyy, mutta niiden mittasuhteet saattavat olla sellaiset, että 90m avauksia heittävälle jää aina vaihtoehdoksi se suora avaus keskelle väylää ja siitä kakkosheitolla vasta tarvitaan jonkinmuotoista neppiheittoa korin alle. Seiftillä par. Riskillä bogi.

Onneksi lajimme rikkautena on niin monenlaiset radat ja niillä olevat monimuotoiset ja monenlaiset väylät. Jos jonain päivänä onkin oikea mielentila lähteä haastamaan itseään ja sipulinsa kestävyyttä pitkille AAA1 -radoille, on toisina päivinä mukava napata mukaansa vain ne putterit ja ajella lähiseudun B1-radalle neppailemaan pakkopirkkoja kakkosnelosiksi. Nähdään tiillä - oli se sitten naisten, miesten taikka ihan kaikkien yhteinen! Kesä on aivan kohta täällä.

Monipuolisuutta kehittämässä - kämmenheiton salat raottivat hiukan oveaan ja löin jalkani siihen väliin. Jos sitä jo ensi vuonna voisi sanoa osaavansa heittää forea :)

Opiskeluni tueksi hankin talven putticupin voittorahoilla uusia heittoputtereita