Naisten tiit - hyvä vai huono juttu?

Pitkät väylät haastavat naisten peliä aivan eri tavalla kuin miesten, joille ne on alunperin suunniteltu. Steve Dodgen hieno kirjoitus where-are-the-womens-tees avasi asian keskusteluun ja herätti jälleen pohtimaan asiaa astetta tarkemmin. Miksi tarvitsemme naisten tiipaikkoja - vai tarvitsemmeko? Bogi on par lähti selvittämään asiaa, sillä tähänhän nivoutuu vahvasti myös blogini nimi.

Kun tiipaikka siirretään lähemmäs koria naisten peliä varten, kyse ei ole epäluottamuslauseesta ja siitä, että naiset pelaisivat jotenkin huonommin kuin miehet. Joitain naisiakin tuo "naisten tii" ärsyttää ja loukkaa, ja uskon, että syynä on tuo ajattelumalli. Halutaan pärjätä siinä missä miehetkin ja samalla unohtaa se tosiasia, että väyläsuunnittelu ei ole lähtökohtaisesti tehty naisten heitoille, jotka ovat n. 75% miesten heittopituudesta. Masters -ikäisten naisten heittopituudet ovat vielä tätäkin pienempiä. Miksi naisten pelissä heittopituuden pitäisi olla se ratkaisevin tekijä voittoja jaettaessa kun se ei sitä ole miestenkään pelissä?

Koska aloitin lajin harrastamisen vahvasti masters-iässä, en ole koskaan kuvitellutkaan voivani pärjätä pelissä heittopituuden ansiosta. Nopeus ja liikkuvuus eivät ole enää samalla tasolla nuorempien kanssa ja se on hyväksyttävä. Vahvuudeksi pitää siis valita tarkkuus ja monipuolisuus - se, että pärjää lyhyehköillä väylillä, joilla on teknistä haastetta. Sellaisia ratoja ja sellaisia väyliä siis toivoisi olevan myös kilpailukentillä. Väyliä, joilla lyhyemmän maksimiheiton omaava monipuolinen pelaaja voisi saada kiekkonsa koriin vähemmillä heitoilla kuin pitkälle heittävä, mutta ei niin osaava pelaaja. Tai edes sellaisia, joilla pitkälle heittävä ei saisi liiallista etua omasta vahvuudestaan.

Artikkelissa avataan mielestäni hienosti tuota problematiikkaa vertailemalla sitä, mitä ominaisuuksia miesten mitoille suunnitellut radat korostavat naisten pelissä. Kun pituusheittojen osuus miesten pelistä on 66% on naisten vastaava luku jopa 85%. Kontrolliheittoja naiset tarvitsevatkin sitten vastaavasti enää puolet siitä, mitä miehet. Ja on huomattavaa, että tässä vertailussa naisetkin heittävät keskimäärin yli sata metriä, eli meillä 70-80m heittävillä tilanne on vielä nurinkurisempi. Ja meitä alle 100m heittäviä on miehissäkin, sillä iän karttuessa heilläkin maksimiheittopituus putoaa. Kuinka mielekästä silloin on tuo pituusheittokeskeisyys ja olisiko miehistä oikein, jos sama korostuisi heidän peleissäänkin?

Artikkelissa annetaan ymmärtää, että peli on hauskempaa kun väylillä on mahdollisuus onnistua alittamaan sen par-luku. Aivan suoraan sitä ei sanota, mutta mainitaan esim. että maksimissaan 90m heittävälle aloittelevalle miespelaajalle toistuvasti 120m väylien pelaaminen ei ole enää hauskaa. Olen asiasta osin eri mieltä, mutta ehkä kyse onkin ajattelumallista: minulle par on ihan ok, sillä oletus pitkillä väylillä on bogi. Olen sisäistänyt sen ajattelumallin, että minulle bogi on par ja jos pystyn siihen radan suunnittelijan ihannetulokseen väylän pelaamaan, se on jo ilon aihe, vähän kuin pirkotus miespelaajalle. Mutta olisiko minulla vieläkin hauskempaa, jos jokaisella tai edes suurimmalla osalla väylistä minulla olisi siihen pirkotukseen mahdollisuus ihan oikeasti?

Täytyy myöntää, että sellaisten väylien pelaaminen, joissa par on heitettävissä seiftillä pelillä midareilla, mutta pirkotukseen ei käsi ja taidot riitä, peli käy pidemmän päälle tylsäksi. Silloin sitä kuitenkin jossain vaiheessa kaivaa sen draiverin esiin ja yrittää jotain sellaista, jolla ei ole teoreettistakaan mahdollisuutta onnistua. Kuten pirkotusta 86m pitkällä väylällä puupillissä. Kun oma maksimiheittopituus on tuon alle. Mitä enemmän tätä asiaa mietin, sen enemmän minusta alkaa tuntua siltä, että kyllä - kyllä me naisetkin olisimme omat tiimme ansainneet! En aja kaikkien par3 -väylien lyhentämistä alle 80m tai mitään muutakaan yhtä jäykkää vaan ratasuunnittelua, jossa huomioidaan myös lyhyemmälle heittävät pelaajat ja tarjotaan heille mahdollisuus pärjätä muillakin ominaisuuksilla kuin vain pituusheitolla.

Ihannetilannehan olisi se, että jokaisella radalla mitattaisiin monipuolisesti eritasoisten pelaajien taitoja. Että jokaisella väylällä olisi aina joku juju, jokin idea siitä, minkälaisella heitolla se olisi mahdollista ilman hyvää tuuria läpäistä paremmin kuin muut. Joku väylä vaatisi tarkan ja jyrkän antsan, joku toinen taas olisi paras lähestyä kämmenheitolla ja kolmas vaikkapa loivalla hyssellä. Neljäs väylä taas saattaisi suosia niitä isokäsiä kun taas viidennellä pärjäisi suoran putteriheiton osaava pelaaja. Useasti näitä kaikkia väyliä radalta jopa löytyy, mutta niiden mittasuhteet saattavat olla sellaiset, että 90m avauksia heittävälle jää aina vaihtoehdoksi se suora avaus keskelle väylää ja siitä kakkosheitolla vasta tarvitaan jonkinmuotoista neppiheittoa korin alle. Seiftillä par. Riskillä bogi.

Onneksi lajimme rikkautena on niin monenlaiset radat ja niillä olevat monimuotoiset ja monenlaiset väylät. Jos jonain päivänä onkin oikea mielentila lähteä haastamaan itseään ja sipulinsa kestävyyttä pitkille AAA1 -radoille, on toisina päivinä mukava napata mukaansa vain ne putterit ja ajella lähiseudun B1-radalle neppailemaan pakkopirkkoja kakkosnelosiksi. Nähdään tiillä - oli se sitten naisten, miesten taikka ihan kaikkien yhteinen! Kesä on aivan kohta täällä.

Monipuolisuutta kehittämässä - kämmenheiton salat raottivat hiukan oveaan ja löin jalkani siihen väliin. Jos sitä jo ensi vuonna voisi sanoa osaavansa heittää forea :)

Opiskeluni tueksi hankin talven putticupin voittorahoilla uusia heittoputtereita