Kauden 2019 avaus toi yllätyksiä

Kun vuosi vaihtuu, alkaa uusi lisenssikausi - vaikka vanha olisi päättynyt vasta hetki sitten. Tämä vuoden vaihde oli poikkeuksellinen siltä osin, ettemme kisanneet vuoden viimeisinä päivinä muuta kuin viikkokisoja, joten taukoa lisenssikisoista oli oikeasti ehtinyt jo olla useampi kuukausi. Itse asiassa viisi kuukautta. Käsittämättömän pitkä aika!

Ristikiven radalla on tullut pelattua niin viikko- kuin lisenssikisaakin ja sieltä on tullut yleensä kivaa tulosta. Lisäksi rata on sellainen, ettei se vaadi megapitkiä heittoja ja näin sopii hyvin talven jälkeen ensimmäiseksi kisaradaksi. Yhden kierroksen kisaan oli matala kynnys lähteä ja tuntui mukavalta päästä taas kisaamaan. Heitto on kulkenut vaihtelevasti koko talven ja tuntumaa olen hakenutkin lähinnä midaripeliin. NBDG Easy @ Ristikivi tuntui siis loistavalta valinnalta saada kisat käyntiin.

Kisa oli aloittelijoille suunnattu matalan kynnyksen tapahtuma, jossa me olimmekin nyt yhtäkkiä ne "kokeneet" kisaajat. Ei kyllä siltä tuntunut! Jostain alitajunnasta kehitin jälleen tutun puttikammon heti ensimmäisellä, haastavalla par3-väylällä, jossa olin kuuden metrin par-putilla. Vilkaisin ranteessani olevaa sykemittaria kun tuntui niin hengästyttävältä lähestyä koria: 134. Ei ole totta! Tunne olikin kuin olisin juuri juossut alle muutamat kiihtyvävauhtiset spurtit ja sillä fiiliksellä pitäisi sitten nepata kiekko koriin. Löysästi lepattaen se sinne kiipesikin. Huh.

Yritin saada kehoani rauhoittumaan, mutta olin koko kierroksen samassa "taistele tai pakene" -mielentilassa ja se vaikutti tottakai tulokseen. Putteja tuli missattua jopa kolmen-neljän metrin matkalta pari kappaletta ja hiukan kauempaakin kymppiringin sisältä. Käsi ei vain totellut. Kroppa oli kuin halvaantuneella. Pidin silti mielialani korkealla, juttelin muiden pelaajien kanssa ryhmässäni ja pidin yllä uskoa siihen, että jossain vaiheessa helpottaa. Halusin oppia itsestäni ja voittaa tuon olotilan.

Sain loppukierroksella yhden putin sisään yli kympin matkalta ja se tuntui hyvältä. Toki heti seuraavalla väylällä tuokin etu tuli möhlittyä missaamalla viiden metrin putti ja hyvä etten saanut siitä vielä rolleja aikaiseksi. Hoin itselleni, että tämä on ohimenevää, tuloksella ei ole väliä ja että olen täällä vapaaehtoisesti. Olen nauttimassa rakastamastani lajista enkä olisi missään muualla mieluummin. Ei sillä mitään saatu korjattua tuloksellisesti, mutta ainakaan kisasta ja kierroksesta ei jäänyt ihan karvasta makua suuhun. Lisäksi muillakaan ei tuntunut olevan paras päivä, sillä tuloksissa miinukselle pelasi vain yksi pelaaja ja kautta aikain huonoimmalla pelikierroksellani ja tuloksellani +16 sain ratinkia 771. Viime syksyn +5 ja +8 tuloksilla olisi tullutkin jo aivan loisteliasta lukemaa...

Ei tälle voi kuin nauraa. Tai no, en kyllä haluaisi kärsiä samasta fiiliksestä kisoissa enää jatkossa - se on niin kaukana omasta pelaamisesta, täydestä peli-ilosta, kun korvissa kohisee veri ja silmissä sumenee ja käsi tuntuu kymmenien kilojen painoiselta. Kun ihan normaalisuoritus on mahdottomalta tuntuva ajatus. Kun hengittelyt ja rauhoittumisharjoitukset eivät auta. Olo oli kuin lentokoneessa nousua odotellessa, hyvin kuormittavaa.

Lähdimme seuraavalla viikolla parantelemaan kisakrapulaa Malmarin viikkiksiin, Malminiityn frisbeegolfradalle kun kesäajan myötä illat olivat jo niin valoisia, että arki-iltoinakin ehtii. Koskaan emme olleet radalla käyneet, joten odotukset olivat ihanan matalat. Tietysti lyhyet väylät toivat toiveita pöröttämisestä ja jopa miinustuloksesta, mutta lähinnä oli hauskaa päästä pelaamaan aivan uutta rataa. Ehdimme heittää avaukset väylälle #1 ennen kisaa kerran ja siitä sitten jakauduimmekin jo pelaamaan.

Pääsin poikani kanssa samaan ryhmään ja aloitimme väylältä #3. Siihen sain kohtuuavauksen, mutta putti kymppiringin aivan ulkoreunalta varmisti vain par-tuloksen. Nelosväylä oli ihanan lyhyt, vain 44m ja siltä nappasin birdien. Mukavasti siis miinuksella heti alkuun! Väylälle #5 sain loistoavauksen aivan korin lähellä olevan puun alle ja aloin tykätä radasta yhä enemmän. Jouduin tuossa kuitenkin haaraputille koivun oksan alle ja jotenkin kiekko putosi korista joutuessaan vasempaan reunaan ja rollasi lähes kymmeneen metriin! Putti vain karkasi huolimattomasti kädestä, välimatkaa koriin oli niin vähän. Palasin siis nollaan, siitä tuo klassinen kakkosnelonen piti huolen.

Seuraaville väylille sain hyvät avaukset jonnekin kympin putille ja aina nostin parin koriin. Sitten siirryimme väylälle #1 ja siitä viimeinkin birdie korttiin ja nyt pääsin taas miinuksen puolelle. Väylät alkoivat olla nyt tuttuja, kertaalleen kaikki heitettyjä ja odotukset nousivat. Vaan ei, seuraava parista poikkeava tulos tuli kun avaukseni mandoväylälle #6 osui mandopuuhun ja kimposi siitä väärää kautta eteenpäin. Taas kokonaistulos oli pyöreä nolla kun pelasin tuohon bogin. Nyt poikani sanoi, että saisin naisten rataennätyksen kun pelaisin kaikkiin jäljellä oleviin väyliin birdien. Hah haa! Olinkin mennyt möläyttämään kotona, että siinä olisi hyvä tavoite kisaan. Kunnon sipulitesti.

Väylällä #7 ei monen mielestä ole väylää ollenkaan. Heitin siihen taas Roc3:llani jyrkkää antsaa ja jälleen kiekko kaarsi kauniisti tuota kieroakin kierompaa väylää pitkin korille ja jouduin 7m birdieputille. Halusin tuon pörön! Tuo väylä jos joku oli sellainen, johon halusin sen birdien enkä vain lausetta "pääsin kyllä pirkkoputille, mutta...". Putti oli vahva ja osui keskelle korin tolppaa! Tästä se lähtee. Osuutensa taisi olla myös siinä, että löimme pojan kanssa vedon: se joka mokaa yhdenkin birdieputin, jää kotimatkalla ilman jäätelöä. Väylälle #8 saa myös heittää antsaa, mutta hiukan loivemmin ja suoremmin, kiekkovalintani oli Gold Core. Jälleen saman mittainen pöröputti oli edessäni. Ja sisällä! Olin jo tuloksessa -2 ja löimme pojan kanssa high-fivet: jatkoa seuraa.

Väylän #9 sai pelata suoraan kiertämättä mandoa ja olin kuin olinkin jälleen putilla, nyt tosin vain viisimetrisellä ja sehän upposi. Poika laittoi tässä yli kympin putin sisään, liekö jäätelövedolla sellainen vaikutus. Väylät #1 ja #2 olivat enää päästä kiinni: pakkopirkkoväyliä, joissa piti pystyä pelaamaan päämäärätietoisesti ja miettimättä tulosta. Ja valehtelematta olin yllättynyt kun kierroksen päätyttyä väylän #2 birdienostoon huomasin pelanneeni tuloksen -5 joka on uusi naisten rataennätys tuolle radalle - ainakin kisassa - ja olin tässä kisassa menossa sudariin neljän muun pelaajan kanssa! Wau! Kerrankin sain siis keskittymiseni vain tekemiseen ja siitä nauttimiseen kaikenlaisten joutavien  tulosmietintöjen sijaan.

Sudari alkoi väylältä #1 ja sain siihen avauksen oikeastaan nostolle. Kahdella kisaajalla osui putti alarautaan ja näin meitä oli enää kolme pelaamassa voitosta kun siirryimme väylälle #2. Nostimme väylältä jälleen birdiet ja siirryimme seuraavalle väylälle. Nautin sudaritunnelmasta! Siinä on jotain virkistävää ja energisoivaa enkä oikeastaan jännitä pelaamista ollenkaan vaikka mukana on aina porukka katsomassa. Toisaalta en myöskään ollut taistelemassa tosissani voitosta, ajattelin vain, että se olisi melkoinen yllätys ja olin jo yllättänyt itseni lisäksi monta muuta tänä iltana. Minulla oli niin sanotusti kylläinen olo.

Väylältä #3 pelasimme kaikki kolme par-tulokset, sillä taisimme osua avauksillamme kaikki samaan puuhun ja jäimme kympin putille. Seuraavalla väylällä olikin sitten sudarin päättävä CTP-kisa edessä. Kaikkien avaukset lähtivät melko identtisesti ja kiekot feidasivat korista vasemmalle. Arvuuttelua sijoituksista heiteltiin ennen kiekkojen luo pääsyä ja niinhän siinä kävi, että minun kiekkoni oli sen puoli metriä kauempana kuin poikien. Kolmas sija oli kuitenkin aivan loistosuoritus tänään ja oikeasti toi taas pelillistä itsevarmuutta takaisin. Ja saimme kuin saimmekin jäätelöt kotimatkalla!

Seuraava suuri ja positiivinen yllätys koittikin sitten tiistaina 9.4. jolloin oli PDGA-ratinkien päivittymisen aika. En muistanut asiaa ollenkaan ja olin juuri ilmoittautumassa NBDG Ladies Series Kivikko -kisaan kun ihmettelin, miksi minulla näkyi ilmoittautuessa ratingin kohdalla 801... Hetken ihmettelin, oliko metrix-rating laskenut, kunnes tajusin, että ei - kyseessä oli päivittynyt PDGA-rating! Olin odottanut ja laskenut ja toivonut tuota kahdeksikolla alkavaa lukua jo jonkin aikaa viime syksynä ja ylimmilläänhän se oli lukemissa 799, kunnes nyt: juuri kun sitä vähiten osasin odottaa se kapusi tuon maagisen rajan yli! Keskiarvoni oli noussut uusimman kisani huonosta tuloksestakin huolimatta niin, että pois putosi pari epäonnistunutta kisatulosta ja näin ylitys oli mahdollinen. Wau! Kaikkien kisojeni keskiarvo on toki vielä piirun alle 800, mutta kun ja jos pystyn pelaamaan omaa peliäni kevään tulevissa kisoissa, on tilanne pysyvä. Tällä jos millä on tsemppihenkeä nostava vaikutus. Tiedän, että pelaan tuolla tasolla, jos saan pelattua omaa peliäni. Jos pääsen halvaannuttavasta jännityksestäni eroon edes puolikkaan kierroksen ajaksi. Jos. Ei - päätän, että se on kun.

Mikä oli tulos? Viis alle :)

Pääosin väylät ovat Malminniityn radalla avoimia, vain tarkkaa lähestymistä vaativia

Mukana on toki myös väylät 7 ja kuvassa näkyvä 8, joissa on myös puuhippaa tarjolla

Malmarin viikkikset - hyvää mieltä tarjolla!

...ja sitten ne ratingit!

Iso Parta 2018 - tätä ei kannata missata

Iso Parta 2018 -viikonloppuun lähdettiin Hollen kanssa ottamalla perjantai vapaaksi ja ajelemalla rennosti paikan päälle päivän kuluessa. Nyt oli siis mahdollisuus osallistua myös parikisaan perjantaina ja radalle lähdimmekin suoraan perille päästyämme, kulkematta lähtöruudun tai toimintakeskuksen kautta. Nina ja Miika olivat paikalla jo odottelemassa meitä paikallisoppaiksi ja peliseuraksi. Reput siis selkään ja radalle.


Päästiin kuittaamaan heti ykkösväylältä Hollen kanssa pörö korttiin ja kakkosväylältä par ja näin pääsimme pieneen karkumatkalle pisteissä. Pelimme jatkui samoin yli kierroksen puolivälin ja olimme hetken aikaa jopa koko kisan kärjessä sekapariluokassa bogeyfreen jatkuessa aina väylälle #11 saakka ja tuloksen ollessa siinä vaiheessa mukavat -2. Fiilis oli loistava, puut väistivät kiekkojamme ja jos toiselle sattui huonompaa tuuria tai virhe, toinen kuittasi korjaamalla tilanteen. Kylläpä rata tuntuikin olevan meidän puolellamme! Muistini mukaan siellä kyllä oli niitä puitakin, olivatko ne mystisesti kadonneet vuoden aikana?


No, toisella puolikkaalla tilanne korjautui kummasti vaikka onnistuimmekin vielä väylän #14 birdiellä pääsemään hetkellisesti kokonaistuloksessa miinukselle. Bogeyt seurasivat toistaan, osa niistä tuli jopa tuplana kun putti katosi sopivasti kummaltakin samalla väylällä ja lopulta tulos oli plussalla kuuden heiton verran. Pientä turnausväsymystä havaittavissa loppukierroksella vai mikä iski, mutta fiilikseen emme antaneet sen vaikuttaa. Viikonloppu oli vasta aluillaan ja majoittautumisen sekä kodassa paistettujen makkaroiden jälkeen viimein sänky kutsui seniorikansalaisia. Unta tarvittiin, jotta aamulla olisimme suht virkeinä koitokseen. Iso Parta - viimeinkin!

Pelaajakokous

Aamupalalla oli mukava vielä höpötellä tuttujen kanssa ja viritellä kroppaa kisakuntoon puuron, sämpylän, kahvin ja raikkaiden vesimeloniviipaleiden avulla. Riku oli järjestänyt meille aamuun myös Pilates-ohjausta ja kehonhuoltoa Minnan ohjaamana ja se jos mikä laittoi veren kiertämään oikeassa paikassa peliä ajatellen. Pääsin aloittamaan Partaharjun radan väylältä #4 ja olin ensimmäinen ryhmästäni paikalla. Hetken mietin, olenko väärässä paikassa... vaan kyllä muutkin lopulta paikalle vaelsivat. Peli käynnistyi tahmeasti bogeylla ja siihen päälle kolmen parin putki ennen seuraavaa bogia. Väylällä #8 taidettiin kalauttaa koko sakki samaan puuhun avauksemme ja minä suhmuroin siitä lopulta tuplabogeyn korttiin. Pieni skarppaus väliin ja par, kunnes sitten väylällä #11 alkoi heitoista olla puhti pois. Jos väylällä on pituutta 234m niin ei voi kuin kummastella, miksi avaan siihen 50-metrisellä kun lyhyemmillä ja kapeammaillakin väylillä lähtee pidempää liitoa.


Kolmannella heitollani taisin viimein päästä pidemmälle kuin Samin avausheitto kantoi ja kukkulalla puttasin tyhmänrohkeasti kaksi kertaa, joista se toinen sitten upposi koriin. Lumiukko pelastettu ainoastaan triplabogiin - on tämä vaan hieno laji!


Pari väylää pelailin taas ihan kohtuupeliä ja väylälle #14 avasin suoraan männyn ja kuusen väliin nyppylän päälle kun kori nökötti siellä alempana montussa. Venytin oikean jalkani kiekon taakse kuusen oksien alle ja kokeilin - kyllä vaan, pystyy neppaamaan antsassa kohti koria. Megasoft Pure siis matkaan kevyellä rannevippauksella ja näyttipä nätiltä kun se kaarteli kauniissa S-kaaressa koriin! Päivä pelastettu - pörö tuloskortissa! Toki kuittasin sen seuraavan väylän bogilla, mutta tuossa vaiheessa alkoi helle jo olla pehmittänyt pään niin, ettei tässä enää tulosta edes mietitty. Pelattiin mukavalla porukalla ja herja lensi ilmassa, niin hyvissä kuin pahoissakin tilanteissa. Parhaat jututhan syntyvät juurikin niistä ei-niin-onnistuneista hetkistä :)


Viha-rakkaus -suhteeni väylän #16 avaukseen ei saanut vahvistusta suuntaan taikka toiseen, kun lähdin tarjoamaan siihen kämmenheittoa. Hieman liikaa kiersin mandoa vasemmalta ja kiekkoni törmäsi puuhun väylän vasemmassa reunassa, juuri harjun reunalla. Onneksi osuma oli kohtuu suora ja kiekko palasi väylälle, josta sain seuraavalla heitolla mandon kierrettyä oikeaoppisesti. Kovin tyytyväinen olin kun olin näin kahdella heitolla jo alhaalla laaksossa, josta oli enää lähestyminen korille... tosin minun ja korin välissä oli muutama puu, jotka onnistuivat blokkaamaan hennon yhteytemme ja näin kohtasimme putin merkeissä vasta useamman heiton jälkeen. Tämän väylän tulokselle ei ole enää nimeä, mutta kortissa seisoi numero 7. Se on aika paljon par3 -väylälle.


Eikös numero 7 ole monenkin ihmisen onnennumero? Tiedä siitä onnesta, mutta kun nyt oltiin vauhtiin päästy, niin heittelin myös toiseksi viimeiselle väylälle samaisen onnenamuletin, kun kakkosheittoni suunta oli hieman liian suora ja jouduin neppailemaan upseja mörrissä jonkin aikaa. Puttikin oli jo tauolla, joten heitin pari seuraavaa väylää nostolle ja nappasin enää vain yhden bogin väylältä #2, jossa kori seisoo jyrkässä rinteessä ja olin 7m par-putilla hiukan alaviistossa. Nössöä, mutta en vaan olisi enää viitsinyt rämpiä mäkeä alas kiekkoa hakemaan kun nälkäkin jo huuteli suolistossa ja piti päästä haastattelemaan kuinka Hollen eka kierros oli mennyt.


Parantelin nestehukkaani litkimällä vettä ja vissyä matkalla ruokalaan ja pikaisesti ehdimmekin Hollen kanssa rupattelemaan kunnes heillä oli pelaajakokous alkamassa. Heidän poolinsa pelasi ensin 18-väyläisen pop-up -radan ja jos meillä meni kierrokseen Partaharjun 23 väylää suorittaessa yli kolme tuntia, niin he selvittivät aamupäivänsä reilussa puolessatoista tunnissa. Kyllä helpotti, kun tiesi, että edessä oli enää ihanaa neppailua naisten kesken ja sitä ennen kunnon ruokatauko ja kahvia ja lepoa.


Johonkin se aika taas hurahti, sillä tajusin syötyäni, että enää oli vartti aikaa nostaa jalat kohti kattoa ja käydä esim. suihkussa. Päädyin suihkuttomuuteen, sillä jos tenniskyynärpääni antaakin minun pelata aika lailla normaalisti, niin juurikin urheiluliivien ym hankalien vaatekappaleiden riisuminen ja pukeminen eivät ole niitä kivuttomimpia suoritteita. Pelipaitanikin oli vielä raikas ja hajuton, eikä kukaan sukkiani alkaisi maastossa nuuskimaan joten samoilla sukilla siis kierrokselle. Pääsin pelaamaan naisten ylemmän sarjan haastajakortissa Vilman, Sannan ja Jonnan kanssa eli pois pingotus ja tilalle höntsämieli sopivassa määrin.


Aloitimme väylältä #8 pop-up -radalla ja kuinka mukava olisikaan ollut aloittaa birdiellä eikä puuosumalla, huonolla lähestymisellä ja bogeylla. No mutta, eikös se pirkotus vaan tuonut huonoa karkaa kierrokselle, joten uutta matoa koukkuun ja tutustumaan seuraavaan väylään. Odotukseni tälle radalle olivat olemattomat - eikä tämä ole henkilökohtaista järjestäjää kohtaan - ja jokainen väylä oli aina uusi paikka, uusi haaste. En odottanut niin mukavia ja monipuolisia väyliä, mitä aina eteemme tulikaan ja täytyy sanoa, että tykkäsin ihan jokaisesta! Ehkä odotin enemmän metsässä rämpimistä ja sukkien kastumista ja kun pääsimmekin kävelemään ulkoiluteitä ja polkuja pitkin, oli fiilikset katossa. My kind of rata!


Onnistuin saamaan ensimmäisen birdieni jo kolmannelle pelatulle väylälle, kun M4 Light liiteli kauniisti n. 7m päähän korista ja laitoin putin sisään. Siihen yksi par väliin ja jälleen väylältä #12 birdie korttiin hyvällä suoralla River Air -avauksella ja viiden metrin putilla. Seuraavalla väylällä oli puro OB ja kori sen takana, julman hysseheiton päässä. En onnistunut saamaan avaustani riittävän ajoissa vasempaan ja kiekkoni oli purossa. Jatkopaikkani oli puron takana, josta korille oli suora näkyvyys ja matkaa alle 8m. Kylläpä maistuikin upottaa tuosta putti sisään ja napata ympyräkolmonen korttiin!


Pelailtiin siinä tyttöporukassa hyvässä hengessä enkä oikeastaan seurannut ollenkaan mitä tulosta muut pelasivat. Tiesin tässä vaiheessa jo, että olin omalla tuloksellani pakkasen puolella ja siksikin pelasin vain väylä kerrallaan ja tavoitteena oli vältellä bogeja. Oli kyllä mahtavaa päästä pelaamaan tällaista ns. vaistokierrosta: tulet tiipaikalle, käyt tsekkaamassa korin paikan ja väylää sekä sen reunamia. Arvioit sitten etäisyyttä korille, linjoja ja sitä, millä kiekolla, millä heitolla voisit tuon pelata ja sitten pääsetkin jo heittämään eikä ole toista mahdollisuutta. Tykkäsin valtavasti! Tätähän se on, kun tullaan tutustumaan uuteen rataan, paitsi että silloin yleensä tiedetään väylän pituus ja meillä on se toinenkin mahdollisuus avata jos se ensimmäinen ei onnistunutkaan. Tämä oli jotain aivan ihanan silmiäavaavaa ja virkistävää.


Seuraavan birdieni heitin väylälle #1 kun sain nepattua megasoft Puren nostolle ja nyt sain turvallisemman tuntuisen etumatkan nollaan kun olin tuloksessa -2 ja jäljellä oli enää kuusi väylää. Jännä nähdä, kuinka se riittäisi. Kolmelle seuraavalle väylälle sain puristettua parin, putti oli niin tikissä, että kymppiringistä tuli laitettua kaikki pitkätkin putit sisään. Tahtotila miinustulokseen oli kova, en millään halunnut siitä luopua! En välittänyt muiden tuloksista, en sijoituksista, en mistään muusta kuin siitä, että saisin kilpailukierrokselle miinustuloksen. Se on niin harvinaista herkkua, että siitä en luopuisi löysäilemällä ja hölmöilemällä.


Paitsi, että väylällä #5 ei ollut pelikirja kohdallaan ja alkaessani liikaa väistää vasemman reunan isoa kuusta korin lähellä, kapsahdin oikealla oleviin oksiin jo ylärinteessä, josta oli matkaa korille ja hankala heittoasento. Bogey! Nyt oli jäljellä kaksi väylää, joista ensimmäinen tuplamandon kera ylämäkeen ja toinen hyssessä alamäkeen järven rantaan. Matkassa vaani siis monen monta mahdollisuutta saada OB ja pilata tulos. Onneksi en antanut niiden ajatusten vallata liikaa päätäni, vaan pelasin omaa peliäni läpi tuplamandon ja otin parin väylältä #6. Vielä viimeinen väylä. Edessä aina pelkäämäni järvi ja päässäni mietteet kiekon kadottamisesta, kelluvista kiekoista, luottamisesta omaan tekemiseen. Mikä voittaisi?


Avasin luottokiekollani, GStar Roc3. Olen koko kevään tehnyt työtä luottamuksen saavuttamiseksi ja se on toiminut paremmin kuin hyvin. Olemme tehneet kävelylenkkejä ulkoilureiteillä Hollen kanssa siten, että kummallakin on mukana kiekko, johon haluaa tutustua paremmin. Olen muodostanut noiden reissujen aikana niin vahvan luottamussuhteen kiekkooni, että sillä ei voi olla olematta vaikutusta peliin. Sillä heitin tänäänkin lähestymisheittoni niin tuulessa kuin puidenkin välissä. Sillä avasin myös tuon pelätyn vesiväylän. Sillä pääsin nyt puttipaikalle 7-8m päähän korista ja soft Pure oli se kiekko, jolla viimeistelin tulokseeni vielä yhden birdien ja lukemiksi -2! Tämä oli niin taisteltu ja voitettu kierros!

Vähän niistä tuloksistakin... ykköskierroksella tehtiin selvä jako sen suhteen, ketkä taistelevat palkinnoista ja kakkoskierroksella nautittiin pelaamisesta :)

Iso Parta ei ole vain kisa, se on elämys. Palkintojenjako oli suuri tapahtuma sekin, mukana oli lähes kaikki osallistujat ja palkittuja monta. Hollekin sai hienosti kolmannen sijan ruutiukkojen luokassa, sitä tiesimmekin jo odottaa kunhan vaan peli kulkee ja kyllähän se kulki. Naisten kovemmassa luokassa pelattiin vielä sudariakin Ninan ja Jonnan kesken monta väylää ja kyllä senkin aikana nähtiin, että kumpikin oli paikkansa sudarissa ansainnut. Heistä kuullaan vielä - eikä kolmanneksi pelannut Justinekaan varjoon jää. Mahtavia naisia, upeita pelaajia! Oltiin me kaikki ihan hyviä :)


Päivälliseksi nautimme riistakäristystä ja olihan maistuvaa! Vatsat ruuasta tyytyväisinä joku keksi, että otetaan parikisaa pop-up -radalla kun se vielä on aamuun saakka pystyssä. Loistava ehdotus! Yhtäkkiä alkoi puhelimet pirisemään ja kohta oli ykköstiillä kokonaista yhdeksän härkä- taikka sekaparia kiekkoineen ja jakauduttiin kahteen ryhmään. Pyöräytin metrixiin kisan pystyyn ja lisäsin toimitsijaoikeudet tulosten kirjaajille. Matalan kynnyksen kisa sai alkaa!


Tätä on frisbeegolf parhaimmillaan: hyvässä porukassa pelailua, hurttia huumoria, iloista naurua, loistavia liidätyksiä, karuja puuosumia, hyvää läppää ja kiireetöntä kesäiltaa. Vain hyttyset, jotka sankoin joukoin saapuivat meitä piirittämään, olivat ei-toivottuja tässä kombinaatiossa. Kierrettiin koko 18-väyläinen rata ja tämä on kyllä niitä parhaita muistoja tälle kesälle - joka ei oikeastaan ole vielä kunnolla edes alkanutkaan. Kierroksen jälkeen vedettiin uikkarit päälle ja istahdettiin saunan lauteille turisemaan ja palauttelemaan nestetasapainoa, osa taisi käydä uimassakin ja osa pelaili kaljapalloa vesilaseilla. Vuorokauden vaihduttua grillattiin makkaraa kodalla ja siitä valuttiin sitten kukin omalla aikataulullamme petiin. Minulla oli vielä sunnuntaina Lady Tour -kierros Partaharjun radalla edessä ja siihen piti hieman säästellä paukkuja. Enkä turhaan säästellyt, sillä sen kierroksen parasta antia oli täydellisesti pelattu par väylälle #16! Sunnuntain kruunu :)


Olihan viikonloppu! Tässä meni kyllä kaikki aivan kohdalleen: järjestelyt, radat, seura, sää, tarjoilut, puitteet, seura, aktiviteetit, ruokailut, juomat, seura. Kiitos Riku kun tätä järjestät! Kiitos puuhamiehet Jyrki, Make, Sampsa, NBDG-apinatiimi ja kaikki te, joiden ansiosta nyt saatiin pelata ja viettää fribajuhlaa! Kiitos te, jotka tulitte paikalle ja vietitte aikaa seurassamme radalla ja sen ulkopuolella! Fribaajan juhannus, joulu ja vappu oli tässä. Mitä muuta kesä enää voi tarjota!?

Ykköstii kutsuu pelaamaan

Parikisassa lähestyminen oli sitä tasoa, ettei puttia tarvittu

Ykköskierroksen pelikaverit Latif, Anita ja Sami

Avaukseni väylällä #15, kuva sunnuntailn Lady Tourilta

Kakkosväylän kori ei houkuta pelaamaan uhkarohkeaa ja rutiköyhää mitä tulee puttaamiseen

Kakkoskierroksen naiset pelikierroksen jälkeen: Jonna, Vilma, minä ja Sanna

Väylällä #16 otettiin kovat keinot käyttöön Lady Tourilla eikä mandolle suoranaisesti kumarrettu - tuloksena solid par! Kiitos Jenni :)

Tänä vuonna perheen pokaalit kantoi kotiin Holle - ja täysin ansaitusti!