Leppävirta jää nyt ainoastaan lomamökkipaikaksemme ja siellä tuli nyt kierrettyä viimeiset viikkokisat tälle vuodelle. Tai siltä ainakin tässä vaiheessa näyttää, sillä muuttokuorma lähti etelään ja ihana kakkosasuntomme meni seuraavalle fribaavalle perheelle upeine takapihoineen ja koreineen. Monta mukavaa hetkeä on tullut tuolla vietettyä ja lähtihän tämä maailman mahtavin harrastuskin meillä liikkeelle nimenomaan VesiLeppis DGP:sta aika lailla tasan kaksi vuotta sitten! Silloin hankimme ne ensimmäiset kiekkomme Tokmannilta ja heitimme niillä ensimmäiset hyssemme väylällä #1 :) :)
VesiLeppis DGP:n kanssa koin monenmoisia tunteita loman aikana, laidasta laitaan. Pelasin siellä höntsäkierroksia, jotka päätyivät plussalle vain kahden heiton verran ja silti tuntui, kuin koko kierros olisi ollut aivan surkea. Mietin tuota ja pakkohan sen on johtua siitä, että radan 13:sta väylästä 11 on sellaisia, joissa on mahdollisuus pelata birdie. Birdiefree kierros merkitsee siis vähintään 11 pettymystä ja epäonnistumista ja pakkohan sen on synkältä tuntuakin! Tähän on tultu näiden lyhyempien väylien kanssa: kun ennen niihin pelattiin ihannetulosta, nyt se merkitseekin vain epäonnistunutta avausta tai puttimokaa. Great.
Mietin, mikä olisi sellainen tulos, johon voisi olla tyytyväinen radalla, johon nolla- tai miinustulos on enemmän kuin mahdollinen, jopa todennäköinen. Facebookin Frisbeegolf Suomi -ryhmässäkin kyseltiin ja pohdittiin kysymystä: onko par-kierros parempi kuin sellainen, jossa on 6 birdietä ja 6 bogia? "Vain lopputulos ratkaisee, ihan sama" ei mielestäni ole ollenkaan tyydyttävä vastaus, sillä ainahan kierroksesta jää jonkinlainen maku suuhun ja se maku tulee jo ennen kuin lopputulos on tiedossa - ainakin silloin, kun sitä ei väylä väylältä seuraa. Minun mieleeni on 6+6 mikäli rata on sellainen, jossa jokaisella väylällä pirkotusmahdollisuus on ja selityskin on tuossa edellä. Toki tulosmielessä radan voi seiftailla tylsästi pariin, mutta onko sitä silloin oikeasti pelannutkaan?
Olen pitänyt itseäni melko seiftipelaajana, mutta ehkä käsitykseni alkaa nyt muuttua. Kun heittopituuteni on kasvanut, olen alkanut pelaamaan avausta suoraan korille lähes aina kun väyläpituus on alle 90m. Tuo on ollut alkuun alitajuinen juttu, sillä jo toukokuussa Ristikiven viikkokisoissa pelasin aggressiivisempaa peliä, vaikka tarkkuus olikin kateissa yliyrittämisen takia. Pitkin kesää olen alkanut löytää yhä useammalla radalla ja väylällä peliin uutta varmuutta karsimalla kiekkovalikoimani viiteen draiveriin ja hyödyntämällä näiden ominaisuuksia avauksissa ja nyttemmin jo tiedostan tuon selkeästi erilaisen pelityylini. Olen päässyt pirkotuksen makuun!
Viimeinen viikkokisa VesiLeppiksellä pelattiin torstaina, loman viimeisellä viikolla. Mietin melkein kisan alkamiseen saakka, lähdenkö mukaan, sillä olin niin tyytymätön kesän peliini tuolla radalla ja siihen, etten ollut löytänyt jokaiselle väylälle sitä oikeaa kiekkoa ja avausta. Sitten tein päätökseni: mukaan vaan. Helteestäkin huolimatta. Pääsin pelaamaan Kirsin ja nuoremman poikani kanssa, mikä sekin vaikutti päätökseeni osallistua. Vaikka heitin luotto-Jadeni järveen harjoitusheitolla juuri ennen kierroksen alkua, olin mukana.
Ensimmäinen kierros oli rankka pettymys +6 tuloksellaan. Jos sain avauksen onnistumaan, puttasin huonosti ja jos avaus ei onnistunut, saatoin heittää vielä kakkosheitonkin huonosti liian kauas korilta ja napata turhan bogin. Helle piinasi ja päässä oli sumeaa. Pidimme silti fiiliksen korkealla, siihen tämä porukka oli kyllä omiaan. En tiedä vaikuttiko Jaden kadottaminen peliin ja luottamukseeni kiekkoihin, nyt bägissäni oli ainoastaan Opto River, Opto Air River, VIP Air Hiiden Hirvi ja Opto Air Diamond sekä Tournament Pursi, Gold Core ja GStar Roc3 sekä vielä lähestymisputterina käyttämäni Megasoft Pure ja puttaamiseen samanlainen sekä MVP Atom. Kyllähän näillä pitäisi pärjätä!
Kakkoskierros alkoi väylältä #11. Avasin tuon 51-metrisen Opto Air Riverillä n. viiteen metriin ja näin kierros alkoi miinuksella. Jes! Päätin tsempata ja pitääkin sen näin. Väylälle #12 en vielä pysty birdietä pelaamaan, sillä sen pituus on 93m ja pelasinkin sen vakaasti pariin. Ykkösväylälle, jonka pituus on 69m taas pirkotus onnistui tänä kesänä ensimmäisiä kertoja, mutta ei tänään, ja pelasin sekä sen että kakkosen pariin. Edelleen miinuksella :) Sitten murheenkryyniväylä #3, jossa bogi tulee liiankin helposti. Ekalla kierroksella onnistuin pelastamaan tuossa parin hienolla kymppimetrisellä antsaputilla, mutta nyt puttimatka oli pari metriä pidempi ja tuurikin jo käytetty: bogi. Nollassa.
Väylät #4 ja #5 kaartuvat molemmat oikealle alamäkeen ja ovat pituudeltaan 71-72m kumpikin. Näissä ensimmäiseen pelasin forella Hiiden Hirveä ja toiseen antsalla MVP Atomia. Kumpikin pitkällä putilla ja tuloksena par. Ei onnistunut aivan nappiin fore ja antsassa taas tuli puu korin lähellä eteen. Kutosväylä taas pelataan ylämäkeen ja siinäkin avauksessa kaivataan antsaa. Nyt sitä tuli hiukan liikaa ja päädyin lähestymään hiukan sivusta, pöheiköstä, josta kiekkoa sai hetken etsiskellä. Par pelastettu silti.
Väylällä #7 on mando oikealle, eli suurehkot hysselinjat on karsittu. Tähän suoraan liitävä Opto Air River ja olin putilla: birdie! Jee, takaisin miinukselle :) Sitten kieli keskelle suuta, sillä myöhemmin layoutiin lisätty extraväylä 7B on melkoinen mehupilli väylän puoliväliin saakka eikä salli vinoja linjoja. Onnistuin pelaamaan tuon pelkällä Purella pariin. Huh, pahin oli jo takana. Ylämäkiväylä #8 avaus kaartui hiukan koivujen alle, enää siinä ei ollut samaa voimaa kuin ekalla kierroksella, jolloin sain avaukseni melkein tasanteelle saakka. Tästä par ja liidättämään väylälle #9.
Kaksi viimeistä väylää enää edessä. Osa kisaajista oli jo lopettanut kierroksensa ja jäi katselemaan avauksiamme väylällä #9. Heitin tähän 79-metriseen alamäkiväylään Opto Riverin, joka kestää mahdollista viimaa keveämpää sisartaan paremmin. Kiekkoni päätyi kymppirinkiin, ehkä 8m korilta vieressä olevan kodan hiekoitukselle. Halusin tuon putin koriin. Heitin lötköllä Megasoft Purella ja kiekkoni kiipesi kuin kiipesikin korin reunan ylitse ketjuihin tuskin koskettaen sisälle. Pojat taputtivat rinteen päällä ja tsemppasivat. Wuhuu, tämähän oli aivan loistavaa!
Viimeinen avaus väylälle #10. Edessä 65m ja korille oli sellainen oikeakätisen rystyheittäjän s-kurvi, alkuun antsaa ja siitä vakaan kiekon feidi. Olisin kaivannut Jadeani tähän. Mietin, taipuisiko Opto Air River kuitenkin tähän Roc3:sta paremmin. Kyllä. Se kaarteli kauniisti ja katosi korin takana olevaan notkoon ja jälleen olin puttaamassa ylämäkeen, nyt vain 6-7m puttia. Halusin tuonkin putin. Sain sen! Tuloksena enkkakierros -3 jolla sain Metrix-ratinkia 875 pisteen verran! Ja miltä tuokin kierros sitten tuntui pelillisesti: keskinkertaiselta :D
Tuloksen ja fiiliksen välinen yhteys on maaginen ja salaperäinen asia. Minun kohdallani niillä on toki yhteys, mutta ei niin selkeä, kuin voisi kuvitella ja ehkä toivoakin. Ehkä olisi ihan hyvä, jos vain lopputuloksella olisi merkitystä. Ehkä silloin pelihermot olisivat aina kurissa eivätkä yksittäiset väylätulokset hetkauttaisi puoleen taikka toiseen. En tiedä. Minua miellyttää vahvat onnistumiset höystettynä miedoilla epäonnistumisilla. Tietenkin silloin kun sitä täyttä onnistumista haetaan, riskit kasvavat ja kysymykseen tulee niiden arviointi - riskin hyötysuhde. Joskus riskinotto ei kannata ja näin minullakin on useilla radoilla sellaisia väyliä, joihin pelaan seiftimpää peliä enkä tavoittele onnistumista vaan ainoastaan selviytymistä. Oli se sitten par, bogi taikka tuplabogi - väylän vaikeusasteesta riippuen. Haastavammilla radoilla näitä väyliä voi olla riskinottoväyliä enemmänkin.
Kesäloma takana, kesää vielä jäljellä. Kisakalenteri näyttää tyhjää tällä hetkellä. Nyt on aika hengähtää ja elämän muiden rypistysten selvittyä suunnata katseet kohti kisakalenteria ja syksyn pelejä. Nyt on hyvä näin.
Ihana pikkusiili väylällä #12 tuhisemassa <3
Avaus väylällä #9, kori on tuo taaempana näkyvä, aivan kodan pihalla
Kisan jälkeen maistui terassilla juomat kuiviin kurkkuihin palkintojen jaon lomassa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti