Frisbeegolfseuran jäsenyys - tai miksei vaikka kaksi!

Liityin Leppävirtalaisen frisbeegolfseuran, Lepikon Ryskeen, jäseneksi jo samalla viikolla kun heittelin kiekkoja ensi kertaa heinäkuussa 2015. Osallistuimme Hollen kanssa ensimmäisiin kisoihimmekin samalla viikolla, pari päivää heiteltyämme ja lajiin saman tien ihastuttuamme, näistä kirjoitin blogini ensimmäisessä kirjoituksessa.

Seuraan liittyminen avasi heti lajin eri tavalla kuin mitä itsekseen heittely olisi koskaan tehnyt. Olemme Hollen kanssa monia lajeja kokeilleet, niistä innostuneet ja aina liittyneet heti mukaan seuroihin, tutustuneet lajin kantaviin voimiin ja jopa kehittäjiin, Suomen ja jopa koko maailman huippuihin ja heidän kanssaan harrastaneet ja kilpailleet. Harrastustasolla, mutta silti tosissaan. Ja tässä tuo tosissaan tarkoittaa lähinnä taitotasoa, ei menestysvaatimuksia. Olemme siis halunneet päästä aina lajiin sisälle ja oppia siitä kaiken opittavissa olevan - osan oman kokemuksen ja osan niiden huippujen kautta. Toimii!

Iso Parta -kisan extraväylällä 6E

Lepikon Ryskeessä tutustuimme mahtaviin persooniin ja saimme myös uusia ystäviä, joiden kanssa vietimme aikaa muutenkin kuin fribaradalla. Porukkaan oli heti alusta asti helppo tulla ja kokeneimmilta sai hyvin oppia ja apuja silloin kun oma heittotekniikka oli vielä aivan alkutekijöissään. Osaavampien peliä oli hienoa päästä seuraamaan eikä turhaan suositella lajin aloittaville liittymistä kierrokselle mukaan, sillä parhaiten lajia oppii kun näkee käytännössä toisten pelaamista väylillä, eikä ainoastaan siinä avoimella kentällä. Tietenkin ne komeat pitkät kaaret näyttivät aivan mahdottoman hienoilta ja tavoittelemisen arvoisilta ja haaveissa oli itsekin joskus oppia heittämään niin.

Disc Golf Vikings oli ensimmäinen lajiseura pääkaupunkiseudulla, josta kuulin. Susanna suositteli sitä kun näimme hänet Meikun viikkokisoissa ensimmäistä kertaa ja saman tien olimmekin liittymässä. Nimenomaan se kiinnosti, että seurassa oli aktiivista naisten toimintaa ja paljon fribaavia naisia - mikä oli minulle uutta ja ihmeellistä. Lisenssit kilpailuihin oli silloin jo hankinnassa ja uuden lisenssiseuramme sihteeriltä saimme paljon arvokasta apua ja oppia niiden sekä kilpailemisen osalta. Muutenkin liittymisemme jälkeen seura tuntui heti omalta ja oli mukava tilata seuran paidat lisenssinumerolla tulevia kisakoitoksia varten.

Keinukallion ykköstiillä on haasteellista :)

Seurassa toimiessa harrastuksesta tulee jotenkin kokonaisvaltaisempaa. Sitä kuuluu johonkin porukkaan - hyvässä ja pahassa - vaikka sitä pahaa en olekaan havainnut :) Seuran jäsenet ovat huudelleet minulle eri radoilla tervehdyksiä ja tsemppihuutoja, vaikka aina minulle ei olekaan selvinnyt, kuka kyseinen huutelija nyt olikaan... ehkä olisi pitänyt käydä kyselemässä ja haastelemassa, mutta ujona ihmisenä se usein kuitenkin jäi. Mukavaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta tuo kuitenkin luo, ollaan samaa porukkaa ja minäkin nousin vähän niin kuin oikeaksi fribaajaksi kun minut tunnettiin radoilla :)

Ensimmäistä kertaa oltiin heittämässä uusien seurakaveriemme kanssa Talissa talvella, jolloin olin jo saanut heitto-oppia Jallelta Frisbeepointissa, mutta en vielä oikein osannut ottaa uusia oppeja käyttööni. Vedin ennen avausheiton aina liikaa kropan takaa, heitin siis aivan suoraan taakseni ja mitä luultavimmin myös kiersin kädellä kroppani ympäri. Otteeni oli powergrip, ja Jallelta olin saanut suosituksen vaihtaa fan gripiin - muuta kun ei kuulemma tarvita. Heitin nyt avaukseni jännityksen vallassa Talin ykkösväylällä tällä uudella tekniikalla ja melko lailla puihinhan se meni. Helpompaa oli heitellä sisätiloissa pressuun. Tästä harmistuneena heitin kakkosheittoni omalla, puutteellisella tekniikallani ja nyt kiekko meni pitkälle väylää eteenpäin. Huh, pelastus! Mutta mitä vielä - tähän Arska, uusi tuttavuus silloin, sanoi, että hän suosittelee silti vahvasti, että otan heti nyt nuo uudet opit käyttööni ja kärsin tällä talvikaudella heiton sekaisin menosta. Se kuulemma kuitenkin palkitsee sitten ajan kanssa eikä lihasmuistiin iskostu liikaa väärää tekniikkaa. Siitä hetkestä lähti uuden opettelu ja en ole katunut! Tosiaan alkuun, jopa viikkoja, heitto oli kadoksissa, mutta pidemmän päälle tuo oli järkevintä, mitä olisinkaan voinut tuossa tilanteessa tehdä. Hienoa, että joku sen uskalsi minulle ääneen sanoa!

Kauden aikana edustin Vikingsejä 18:ssa kisassa, joista jopa kahdet olivat ihan arvokisat, Ähtärin Sekaparien SM-kisat sekä Junioreiden ja amatöörien SM-kisat Peurungalla. Kausi vain eteni ja sitä kautta tavoitteet rullasivat eteenpäin ihan omaa tahtiansa ja yhtäkkiä olin ilmoittautunut mukaan jopa näihin SM-kisoihin. Niitä ennen olin jo päässyt mukaan Team DGStore Qualifier Finaaliin, joka sekin oli alkuun hullulta kuulostava idea, sillä pidin Keinukalliota haastavana ratana ja mietin, erotunko liian selvästi taidoillani - tai niiden puuttumisella - tulevista kisakumppaneista. Turha pelko! Väylällä ei näy oikeastaan ollenkaan se, tuleeko heittoja yksi enemmän kuin muille, vaikka kokonaistuloksessa se onkin iso lukema. Ja lähes jokaisessa kisassa tällainen aloittelijakin on päässyt aina loistamaan sillä yhdellä väylällä ja saanut honorit - lajin helppous viehättää :)

Seuran syyskokouksessa sain hienon kannustuksen, joka oli kuulemma yksimielisesti päätetty minulle ojentaa: Vuoden Tulokas -kunniakirja. Se osoitti, että tekemiseni, treenaamiseni, osallistumiseni ja yrittämiseni oli huomattu ja sitä pidettiin arvossa. Menestystä tähän ei tarvittu, vain aitoa yrittämisen halua. Tästä saa olla iloinen ja ylpeä, kiitos!

Palkinnot jaettiin syyskokouksessa, jossa oli mukana suuri osa seuran jäseniä - ilta jatkui pikkujoulujen merkeissä

 

Kunniakirja sekä Seuramestaruuskisassa kadottamani Jade, jonka sain nyt myös takaisin! Aivan paras päivä :)