Ensiaskeleet

Siitä, kun heitin frisbeegolfkiekkoa ensi kertaa, on nyt puolitoista vuotta. Kahdeksantoista kuukautta tätä upeaa koukuttavaa lajia takana ja tänään Kaatiksella otin ensiaskeleeni draivissa.

Olen ollut alusta saakka paikaltaan heittäjä ja niin ajattelin olevanikin, en nähnyt siinä mitään haittaa tai kokenut sitä puutteena. Nyt talven pimeinä iltoina on tullut katseltua aika lailla niin naisten kuin miestenkin heittoja Youtubesta ja kummastakin löytyy rajuja repäisijöitä sekä hissuksiin hipsuttajia. Asia alkoi kypsyä päässäni. Askeleet. Tasapainottamaan, rytmittämään, vauhdittamaankin. Mutta pääasiassa rytmittämään heittoa.

Yllätyin, kuinka helppoa ja luontevaa se loppujen lopuksi sitten olikin. Otin vain kolme askelta: askel, ristiin ja veto. Käsi kulki kiekon kanssa omaa reittiänsä kropan taakse ja lopulta kiekko sinkosi matkaan kunnollisen saaton kera. Wau! Suunnasta saati tarkkuudesta en mene sanomaan vielä mitään, mutta itse heitto tuntui jotenkin tosi vahvalta, vapauttavalta ja hyvältä. Luonnolliseltakin. Kun askeleet lähtivät liikkeelle, heitto oli alkanut päättyäkseen kiihtyvällä vauhdilla kiekon sinkoamiseen ilmojen halki. Sillä oli alku, päämäärä ja loppu. Sen menoa ei enää voinut eikä ollut tarvettakaan pysäyttää. Hieno tunne.

Ehkä otan vauhdin osaksi heittojani, ehkä en. Tulen sitä kuitenkin edelleen kokeilemaan ja sovittamaan askeleitani heiton rytmiin. Tulen edelleen katselemaan silmä kovana naisten heittoja, heidän rytmitystään ja sulavia liikkeitään. Mihinkään Paige Piercen saati Jennifer Allenin kaltaiseen repäisyyn en tule koskaan tähtäämään, mutta Valarie Jenkins (Doss) on hyvä esimerkki siitä, ettei vauhdin tarvitse olla rajua. Avausheiton askeleet on kuin pieni tanssi, jonka tarkoituksena on antaa kiekolle juuri se oikeanlainen lähtönopeus. Kierre ja kallistus taas tulevat kädeltä, jonka ainoa tehtävä on puristaa loppuun saakka ja lingota yhä kiihtyvällä nopeudella limppu ilmaan silloin, kun se ei enää pysy sormien otteessa.

On se, kaunis laji. Onneksi tänäänkin on vielä pimeä ilta ja Aussie Openin viimeiset 9 väylää katsottavana. Vielä ei ole kevät, ei kesä, ei kisakausi. Nyt kerätään voimia, ideoita ja intoa sekä harjoitetaan heittolihaksia sekä kisapäätä. Näillä eväillä mennään päivä päivältä yhä lähemmäs kesää, jolloin nautitaan talven työn tuloksista. Tulosten taikka kokemusten muodossa - ei sen niin väliä - kunhan saan harrastaa tätä upeaa lajia näiden upeiden ihmisten kanssa!